Untuvikko. Kuusikymmentä päivää vanha.

Maanantai.
Aamuja autoilevan Turvamiehen kyydissä. En tykkää.
Kuski on oltava, parkkihalliin en aja. Parkkihallit syövät autoja ja muuttavat niiden oletettuja jättöpaikkoja mielensä mukaan. Kadottavat. Rohkeuskaan ei aina ihan riittäisi yksin näistä reissuista selviämiseen.

 

Pirteänä kuin peipponen sinkosin ylös sängystä ja tungin napaani kahvikupillisen lääkkeitä kaurapuuron ja kahvin lomassa. Eloonjäämisrohdot.
Turvamies oli väsynyt,väitti kiven kovaan kulmat kurtussa sängystä kömpiessään, että olen alkanut kuorsaamaan. En kuorsaa, kehrään kyllä. Miehet kuorsaavat, niillä on kitarisat ja meikäläiseltä ne on leikattu. Väittivät kyllä sairaalassakin kehräämisen olevan kovaäänisimmästä päästä.
En allekirjoita, enkä myönnä.
 

Turvamies oli siis väsynyt ja itse istuin,kuin seipään nielleenä, kauhukahvassa roikkuen ja tuijotellen iPadin ruudulta Hesaria, repsikan paikalla ja annoin jälleen hyviä ajo-ohjeita. Toisin sanoen nalkutin ja kirosin ja kitisin ja kiukuttelin. Välillä ummistin silmiä ja kurkin vaan toisella. Minkä ihminen sille mahtaa, että pelkää muiden kyydissä. Hengittää sentään muistin. Oma ajotaito kun vastaa tuhannen salon, hämiltönin ja shuumahherin ajotaitoa, voi aina antaa ajo-ohjeita.

Perille päästiin. Mutta THE MAANANTAIsta en tykkää.

Vampyyriosastolla istui taas miljoonia eri bakteereja ja viruksia kantavia potilaita. Kamalaa niiskutusta, pärskimistä ja yskimistä ilman mitään suojaa. Yök! Vieressäni istui jääkaappipakastin joka yski, räki, kaivoi korvia, rapsi lähes kaljusta päästä hilsettä ja kaivoi nenää, ja leyhytti jalkahienhajuista koipea polvellaan.

Kauhistuksen paikka, kun itsellä ei ole immuniteettia mihinkään ympärillä leijuvaan bakteeriin tai virukseen. Oksetti.

On pakko sanoa, että nämä maanantait ei ole mukavia. Erityisesti nämä maanantait väännättää vatsan ylösalaisin, nostaa verenpaineen ja saa ihon kirjavaksi, kuin pakanamaan kartaksi. Syyhyttää ja olen varma, että SE on täällä taas.

Verikokeet ja lääkäri.
Varma käänteishyljintä ihossa ja suolistossa, jonka kumoan valkotakkisyndroomalla.
Ottaa verenpainemittarinsa joka näyttää sydänkohtauksen olevan kohdallani ilmeisen. Väärällä osastolla totean olevani.
Verenpaine selittyy stressaavalla työtilanteella ja valkotakkisyndroomalla. Ja tähän, se the Doktoriksi nimetty lääkäri tarttuu. Sairaslomalla töitä?
Nikottelee, ja nikottelee hetken, sitten ymmärtää. Ilmeisimmin ei hirveästi halua kuulla, kun Runebergin lailla latelen faktaa, fiktiota tulevaisuuden rahoituksesta ja lakipykäliä, siitä miten kiireellisestä asiasta on kyse. Rahasta.Olenhan menossa töihin viimeistään vuodenvaihteessa, joten ymmärtää kyllä.
Haastava potilas.
Kummallinen, mutisee sitten. Kukaan normaali ei vinkuisi töihin, vielä.

Omapäinen ja vaativa ja vähän vittumainen. Tietää liikaa ja tekee mitä tahtoo.Myöntäisi ääneen, olisi helpompi käydä keskustelua ja päästä samalle aaltopituudelle. Lääkäri kun ei ole jumalasta seuraava, vaan ihminen, lihaa ja verta, niin ja soluja. Punasoluja, valkosoluja ja trombosyytteja.

Kirjoittaa lisää verenpainelääkettä, eikä ymmärrä, kun pyydän reseptiä nitroille. Tiukkoihin vääntöihin varoiksi. Raha on tiukassa ja neuvottelut nostattaa verenpainetta.

Kyselee liikkumisesta ja sen sujumisesta. Tunnustan. On pakko.
Kuntosali, vain hieman heilutellut painoja (otsasuonet pullottaen kiskonut painoja ympäri salia)
Pyöräily, pieniä lenkkejä ( aamusta iltaan pyörän selässä. Jos olisi peräpukamat, ei noita päivän pyöräilymatkoja olisi tullut kuin yksi tai kaksi)
Juoksua pienesti (kunnon HIITti ylämäessä, joka meinasi jäädä viimeiseksi, kun silmissä pimeni)
Pitkin metsiköitä rämpiminen. Hirvikärpäsiä ja puolukoita.
Siivous kevyttä pölyjen pyyhintää ( kahdeksan tunnin moppi-mambo ja mattojen tappaminen mattopiiskalla)
Pyörittää paksujen linssien takana silmiään ja toteaa. Hyvä, että liikut, mutta mullasta pysy erossa, äläkä syö sitä. Ja muiden eritteistä siellä salilla.

Näytän päänahkaani iskeneiden hirvikärpästen aikaansaannoksia: isoja pahkuroita, melkein kuin pieniä sarvia. Painelee niitä ja sanoo sitten, että liiku, mutta välttele hirvikärpäsiä.
Lupa liikkumiseen on, mutta miten vältellä hirvikärpäsiä, kun niitä raahustaa täällä maalla, metsän keskellä olohuoneen lattialla, kun hetkenkin ovea pitää auki.
Tungenko kaljun pääni maksamakkaran värisiin sukkahousuihin ja näytän pankkiryöstäjälle aamusta iltaan?
Kummeksuva ja epäuskoisen the Doktorin ilme, ehkäpä?
The Doktori on kaupunkilainen, ajattelen.
Ei the Doktori ole nähnyt hirvikärpäsiä kuin kuvissa ja näkee mielikuvassa todennäköisesti minut asumassa luolassa keskellä metsää. Keskellä metsää juoksemassa kivikeihäs kädessä hirven perässä sudennahkaisissa alkuasukasvaatteissa, hankkimassa perheelle ruokaa.
Kirjoittaa reseptin, käskee soittamaan jos jotain tulee. Loppuun kysyy, onko kysyttävää?
Kysymys koska pääsen töihin, on viikon vitsi, koska the Doktori nauraa.
Ja nauran minäkin.
Hyvillä mielin, hyvistä uutisista. Untuvikkona olen tänään kuusikymmentä päivää vanha.
SE ei tullut meille kylään.
Luuydinnäyte jokaista yksityiskohtaa myöten puhdas. SYÖPÄ PERKELE, PYSY JO POISSA!

Luuydin aspiraatti