Sairaslomalla töiden teko ei ehkä ole kaikkien mielestä sallittua, mutta so what!
Piristysruiske päivään, vaikka taas kertaalleen tehtiinkin kaikki kahteen kertaan.
Ja perjantaina kun muut lakkoilee, osin aiheestakin, meikä valjastaa ratsunsa ja menee töihin.
Lakko.
Joskus seitkytä luvulla oli jokin lakko ja muistan kuinka isä haki maitoa pulloihin suoraan naapurin navetasta. Päivähoitopaikassa en pystynyt sitä juomaan, eikä juonut kyllä pari vuotta itseäni nuorempi pikkusiskokaan, joka jokaisessa käänteessä huusi tissimaitoa.
Oli pahaa ja mieleen tuli ne kantturat naapurin hämärässä navetassa.
Samainen navetta, josta maito haettiin, oli se sama navetta, jossa vietin kaikki syksyiset ja talviset illat silitellen vasikoita ja opettelin lypsämään lehmiä.
Haisin enemmän navetalle, kuin pienelle tytölle.
Lehmän karvoja oli vaatteissani yhtä paljon, kuin lehmän paskaa.
Niitä lehmiä rakastin.
Niillä oli lämmin kylki ja isot viisaat silmät.
Niillä oli kauniit nimet; Ruusu, Orvokki ja Sarvikki.
Maailman kauneimmat eläimet.
Rakkaimmat
Mutta se maito ei maistunut.
Muistikuva siitä, miten talon tupakeittiössä kesäkuumalla kärpäsparvet pörräsivät maitokannun ympärillä saa vieläkin kavahtamaan.
Joimme kahvia, minäkin pieni pullero tyttö, halusin kahvini sekaan maitoa.
Talon emäntä kaatoi.
Kaatoi.
Kuppiin päätyi muutakin kuin maito.
Kärpäsiä.
Maitoon hukkuneita kärpäsiä.
Jäi kahvi juomatta, kun katselin pinnalla uiskentelevia kuolleita, hukkuneita kärpäsiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti