Liikuntaa

Puolitoista vuotta sitten, tai oikeastaan puolisen vuotta ennenkuin onnistuin kehittämään itselleni tämän kunnon taudin, istuttiin liikunnallisesti lahjakkaan tyttäreni Rinsessan kanssa keittiön pöydän ääressä iltapäiväkahveella. Rinsessa ei tuolloin juurikaan kahvia juonut, sotki rahkaa ja mustikkaa sekaisin, irvisteli hapanta makua, kun meikäläinen kaatoi litratolkulla maitokahvia kitusiinsa kanelipullan kanssa.

Jutut kääntyivät taas kerran liikkumiseen ja järkevään painonhallintaan, kunnes yhtäkkiä Rinsessan lusikan käynnit suussa hidastuu ja suu alkaa suoltamaan tekstiä terveellisen elämän tarpeellisuudesta.
" Kuules äiti, jos meinaat pysyy terveenä pitäs oikeesti miettii mitä sinne suuhunsa tunkee ja liikkua vähä enempi kuin nyt. On vähän vaikee sanoo onks kroppas omena vai päärynä. Näyttäs että kroppas on pötkö. Sellanen tuubista puristettu".
Jäi pulla ja jäi kahvi.
Nauratti.
Kolahti.
Tuubista puristettu.
Pötkövartalo.
Liikkuminen oli jo muutaman vuoden ajan jäänyt enemmän ajatuksen asteelle ja perusteita liikkumattomuudelle löytyi enemmän, kuin yksi.
Hyviä syitä ja perusteluita.
Kiire.
Ihminen keksii verukkeita.

Olen aivan varma, että meistä monella on niitä vähemmän ihania muistoja koululiikunnasta.

Piti juosta tamburiinin tahtiin pitkin jumppasalia, tehdä kuperkeikka ja osata seistä päällään. Roikkua puolapuissa ja seistä yhdellä jalalla vaakana, kulkea hernepussi pään päällä, niin ettei se tippunut.
Suunnistuksessa en ymmärtänyt kompassin ja kartan kanssa tehtävää yhteistyötä, vaan eksyin mennen tullen.

En ymmärtänyt, että cooperin testissä mitattiin kuntoa, vaan pysähtelin ojan penkalle katselemaan sammakonkutua ja taivaalle ilmestyneitä pilviä. 200metriä 12minuutin cooperin-testissä oli jo saavutus.
Huippusuoritus, joka saavutettiin kompuroivalla pikajuoksulla, kun ketään muuta ei enää näkynyt mailla eikä halmeilla ja opettaja alkoi huhuilemaan nimeltä.
Puollerolle ja motorisesti ei niin lahjakkaalle tytölle, jolla on kaksi vasenta jalkaa ja vain yhteen suuntaan osoittavat varpaat, hyppelyt tamburiinin tahtiin olivat kidutusta. 

Pesäpallossa ja jalkapallossa olin viimeisimpiä joukkueisiin valittuja. Hidas ja hitain juoksija. Eikä riittänyt sekään, että pesäpallossa löin aina takalaittomia ja kunnareita, kun juoksu oli mitä oli.
Hidas.
Verenmaku suussa.
Hiki.
Ja opettajan lähes säälivä katse.
Kouluajoista on kulunut tovi, mutta muistikuvat ovat edelleen vahvat.

Tuona iltapäivänä, jolloin tungin kahvia ja pullaa kilvan sisuksiini, kuitenkin sisuunnuin ja päätin, että vielä se koipi nousee pötkölläkin. Onneksi nousi, sillä puoli vuotta treenattuani makoilin jo suojaeristettynä hematologisella osastolla. En ollut osannut ajatella, että jonakin päivänä oikeasti hyvästä fyysisestä kunnosta olisi hyötyä. Nyt se tuli sitten todistettavasti tajuttua.
Ilman hyvää fyysistä kuntoa parantuminen ja kuntoutuminen takaisin työelämään ei olisi tapahtunut niin nopeasti.
Ironisinta tässä kaikessa kuitenkin on ollut se, että kevättalvella, kun kaiken piti olla kropassani kunnossa, sain tiedon sairauden uusiutumisesta. SYÖPÄ PERKELE, toi tullessaan relapsin.
Liian varhain.
Ja miksi aina minä?
Tuleen ei voi kuitenkaan jäädä makaamaan, vaan kuten olimme yhtenä tammikuun alun iltana Rinsessan kanssa päättäneet hiihdimme helmikuun lopussa Finlandia-hiihdon todella raskaassa kelissä. Vettä ja räntää satoi vaakatasossa, ladut olivat umpijäässä. Alamäkilaskuissa vauhti oli niin kova, ettei uskaltanut jarruttaa. Ylämäissä käsivoimin sai kiskoa itseään ylöspäin.
Ruokailussa istuimme samassa pöydässä kahden vanhemman miehen kanssa, jotka ohjeistivat seuraaviin hiihtoihin hyvin sanomalla, että Finlandiasta selviää hyvin jos takana on vähintään 500kilometriä hiihtoa ja kunnon sisu. Meillä oli takana vajaat sata, Rinsessalla hieman vähemmän. Sisua sitäkin enemmän ja tahtotila.
Jälkeenpäin sunnuntai-iltana Rinsessa luki osallistumisohjeita hiihtoon "jokaisen Finlandia-hiihtoon osallistuvan tulee toimittaa hiihdon järjestäjälle ilmoitus terveydentilastaan, mikäli siinä on jotakin jota tulisi huomioida".
Hiihdetyksi tuli.
Eipä tullut mieleen, että syöpä olisi ollut este osallistumiselle. Eihän sitä kieltänyt edes lääkäri, joka soitteli ja ilmoitti relapsin olevan ilmeisen. Ei ilmeisesti ymmärtänyt, että olin tosissani.
Tosissani ja sisuuntunut.

Ja tuubista puristettu hönninkäinen treenaa. Onnellisena ja innoissaan lähtee tänäänkin kunnon lenkille ja taatusti osallistuu 2016 hiihtoon, entistäkin ehompana!