Vähän ehkä jälkijunassa tätä blogia aloitan raapustamaan kasaan. Aikaa olisi kyllä ollut, mutta tokkopa kovin moni niin synkkien vesien tarinaa olisi ilman itkua halunnut lukea tai seurata.
Aloitin kyllä jo kerran, mutta siitä tullut yhtään mitään kun itsesäälin ja pelon kyynelten läpi en nähnyt edes tietokoneen näppäimiä. Tekstistä ei ottanut enää tovin jälkeen edes omat aivot tolkkua.
Miksi ja mistä sitten pitikään kirjoittamani? Historiaosuus tulee tässä, ja onkin jo itsessään ihan julmetun pitkä ja leveä ja vähän paksu, vähän niinkuin nämä kantsolusiirron jälkeen vyötärölle jumittuneet uimarenkaat.
Sääliä en kaipaa tätä tekstiä lukevista, sillä osaan sääliä itse itseäni vallan hyvin. Ei tarvitse kuin käydä vessan peilin eteen ja sanoa ääneen, jotta näyttääpä kurjalta ja voi kun oletkin väsyneen näköinen.
Kaikki paska mikä voi kerralla niskaan tippua, tippui reilu vuosi sitten keskiviikon ja torstain välisenä yönä niskaan. Tässä kohtaa ei voi edes sanoa että paskan määrä on vakio, lapion koko vaan vaihtuu. Kivut ja tuska helvetin esikartanossa kipitti pitkin luita ja ytimiä. Yö meni valvoessa, Buranaa syödessä ja tupakkaa kiskoessa. Selvisi samalla sekin mikä on fillaristin pahin vihollinen- ketjupolttaja.
Välillä keittiön pimeydessä haahuillessa pelotti. Pimeys keinutti, huimasi. Pelotti ja sattui kovalla lattialla maatessa. Sattui ja tukahdutti hengitystä. Työnsi sormia kurkkuun, kaivoi sydäntä ulos.
Ketutti muiden tasainen uni ja kuorsaus.
Viiden aikaan aamulla saapui ambulanssi, ja vei mennessään. En lähtiessäni tiennyt, että seuraavan kerran palaisin kotiin varsin hauraana kesäkuun ollessa jo pitkällä.
Sairaalaan saapuessa olin jo kipulääkkeiden ansiosta hyvien hallusinaatioiden maailmassa. Kauniit eriväriset linnut ja sademetsän oliot kulkivat hyvin matkassa.Hymyilytti ja hihityttävä olo siirtyi päästä varpaisiin. Ei haitannut vaikka paikalla käyneet labrahoitajat tuikkivat neulojaan nahkaan. Oli mukavaa maata sängyllä vampyyrien imiessä verta kaikessa rauhassa.
Kunnes sitten tuli perjantai 16. päivä, jolloin vampyyrit olivat ottaneet matkaansa hyvin hengissä selvinneen Mengelen apulaisen, ja alkoi luun kairaus. Kivun ja perkeleiden huutamisen keskellä ehdin nakertaa palan tyynystä. Voi luoja sitä kipua! Kipua joka sitten iltapäivällä tuli kirjainten L-E-U-K-E-M-I-A muodossa tajuntaan.
Silloin lensi mielessä sininen lasipullo lattiaan, ja eletty elämä oli siinä.
Syöpä.
Minulla.
Syöpäläinen perkele.
Tukaton.
Kuoleva.
Se olisi sitten siinä, eletty elämä ja kaikki unelmat ja haaveet kuin tuhkana tuuleen.
Ja jokin sisällä sitten sanoi, hoida edes hautajaisesi ennen kuin kuolet.
Siitä se sitten lähti liikkeelle, uusi elämä, ja viikatemiehen viikatteen välttely.
***************************************************
Tästä kaikesta on nyt jo kulunut aikaa vuosi.Elossa olen ja ajattelin pysyä, vaikka vaan kiusalla, ja erityisesti niiden kiusaksi, jotka näkevät kuvajaisen keskellä ainoastaan syövän eivätkä ihmistä.
Ei siis niin pahaa, jos ei jotakin hyvää: sinnikkyys ja periksiantamattomuus on ainakin kasvaneet, vaikka lihakset onkin jo muutamaan kertaan hukattu kantasolusiirron aikana istutun koppihoidon aikana. Järki on ehkä sentään pysynyt päässä vaikka tukka on edelleenkin kateissa. Nyt olisi tavoitteena kaventaa päiväntasaajan tienoo ja opetella elelemään uusitulla A- veriryhmällä ja uusien solujen kanssa.
Tarinoita ja turinoita elämästäni ja elämääni liittyvistä ihmisistä löytyy sitten jatkossa täältä, joten keep in touch!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti