Karvoja

 

Sakset on aina pysyneet hyppysissäni.
Jo lapsena leikkelin aina ja kaikkea. Silppuaminen oli kaikista kivointa puuhaa. Roskia sanoi äiti, mutta taidetta pienelle tytölle. Askartelu oli mun juttu. Liimaa osasin tehdä Pikku Kakkosen ohjeiden mukaisesti lisäämällä veteen vehnäjauhoja ja sekoittamalla niistä sopivan tahnan.
Isompi ja minua vanhempi sisar muistanee vieläkin, kun barbileikeissä, hänelle joululahjaksi ostetun leikkihevosen häntä katkesi kesken leikin ja hätäpäissäni liimasin sen tuolla itsetekemälläni liisterillä. Pysyi kyllä kiinni. Häntä vaan jäi vain hieman väärään asentoon. Paljastuin tuosta vinosta hännän asennosta.
Pidin myös suunnattomasti barbileikeistä, jossa saksittiin hiuksia ja tehtiin suuria aivoleikkauksia keittiösaksilla. Tuhot paikattiin tekemälläni liisterillä. Muovia oli kyllä hankala liimailla ja barbit jäivät ilman hiuksia.
Paras oli kuitenkin Molla-Maija, Pitkäkoipiseksi ristitty. Pitkät jalat, melekin ihmisen mittainen. Sillä oli valkopilkullien kroppa, punaiset posket ja silmät, joista toinen tuijotti kattoa ja toinen lattiaa.Sillä oli keskelle päätä tiukasti tikattu tukka, jonka saattoi nostaa keskelle päälakea, ennen aivoleikkauksen suorittamista.
Sillä oli parhaat aivot: pitkää kutterinpurua, kun barbien päät olivat tyhjää täynnä.
Meillä oli niitä kaksin kappalein, toinen oli pikkusiskon ja toinen minun. Minä olin se joka leikkasi, tissimaitoa kiljuva pikkusisko istui vieressä näyttäen pöytälampulla valoa.

Muistan vielä kuin eilisen päivän myös sen, kun kynin keittiösaksilla tältä tissimaitoa huutavalta pikkusiskolta kiharat hiukset pois ja tungin ne metalliseen sätkätupakka-askiin odottamaan mukamas kasvua.
Se oli aitoa sisarusrakkautta.
Omat hiukset aina lyhyeksi kynitty.
Kuin piikkilankaa, paksut ja aina takussa.
Helpompi pitää puhtaana sanoi äiti. Helpompi kyllä, aivan varmasti.
Mutta se, että minua pidettiin poikana henkseleiden, viisi numeroa liian isojen kenkieni ja lyhyeksi kynityn tukkani takia, harmitti. Leikin poikien kanssa aina sotaa, sotavammasairaalaa ja maatalousyrittäjää. Joskus kauppaa ja tykkäsin pestä nukenvaatteita jääkylmässä kaivovedessä. Mäntysuopa vaan ei tahtonut huuhtoutua pois, ei millään.
Mutta, oikeasti olisin halunnut olla Prinsessa, kaunis ja kulkea röyhelömekoissa. Olihan minulla mekkoja.
Oli ollut.
Lähes kaikki olin kuitenkin leikellyt barbeille mekoiksi ja sidetarpeiksi lobotomiaan joutuneille nukeille.
Sukkahousuista leikkelin teräosan pois, koska siitä sai hyvän myssyn nukkesairaalan nukeille ja omat varpaankynnet oli helpompi leikata.
Isän vaaleansinisistä kalsareista vein kuminauhat, jotta sain ponihäntätarpeet kaikille pikkusiskonkin nukeille. Kalsarin punteista tuli hyviä mekkoja, rypytykset ja kaikki.
Viattomasti vihreät silmät suurina ihmettelin, kun isä tuijotteli saunan jälkeen päälle pukemiaan sinisiä lähes puntittomia kalsareita.
"En se minä ollut". Ja jäin taas kiinni leikkelyksistäni. Ei ollut ensimmäinen, eikä viimeinen kerta.

Hiukset ovat aina olleet kuitenkin spesiaalini. Leikkelen vieläkin koko pesueen miespuolisten hiukset.
Yhtenä iltana koneella näiden äijien päitä leikatessa tuli flash backinä mieleen, kuinka tieto sairastuessani ei niinkään hetkauttanut, vaan se, että pian olisin sytojen aloittamisen jälkeen ilman hiuksia. Itkusta ei siinä vaiheessa meinannut tulla loppua.
Vielä kaljuksikin pitää ryhtyä.
Olo ja näky on vähintäänkin, kuin keskitysleirillä vaaleanpunaisessa pyjamassa ja kaljuna.
Se tunne, kun hoitaja päräytti hiustenleikkuukoneen päälle ja näin itseni ensimmäistä kertaa kaljuna oli totaalinen järkytys.
Päätä paleli ja hytisin.
Pipo syvälle päähän ja äkkiä.
Olen kalju.
Ruma ja kalju.

Tuli peruukkien esittelijä, joista sitten valitsin sen, mukamas parhaiten omia hiuksiani muistuttavan.
Nopeasti.
Pari viikkoa pipopäisenä kulkeneena peruukki sitten saapui.
Tungin päähäni.
Päänahkaa kutitti ja hiosti.
Jos olisi ollut ripsiväriä, sekin olisi hikoillessa valunut pitkin poskia, ja olisin muistuttanut enemmän Alice Cooperia, kuin Alice Cooper itse.
Hieno kapistus, mutta ei saapumisen, sovittamisen ja hikoilun jälkeen eksynyt päähän.
Ei kertaakaan.

Kaljuna ja tukattomana on oikeastaan hyvä olla.
Oikeastaan en juurikaan kaipaa sitä kuritonta karvakasaa.
En tarvitse kuumailmapuhaltimelle vaadittavaa tulityökorttia, enkä tukehdu hiuslakkaan.
Tiedän, että tukattomuus naisella on monesti vaikea paikka ja toisille tukallisille aiheuttaa vaivautuneen olon, erityisesti tukattoman naisen seurassa. Katsetta ei voi kohdistaa suoraan kaljun silmiin. Katse kiertää. Kaljuun katsotaan sitten vasta, kun kalju ei itse sitä huomaa.
Mutta nou hätä, vaikka tukkaa ei juurikaan nyt päässä kasva, sitä karvaa kasvaa sitten enemmänkin siellä missä ei tarvitsisi: leuassa, poskissa ja säärissä. Kiitos käänteishyljintälääkkeen!
Ehkä se tukkakin jossakin vaiheessa roihahtaa kasvuun ja sieltä tulee sitten se kaunis musta afro!
Ja tänään sain esitellä teräksenharmaata sänkeä työpaikan kollegoille, mikä on varsin kaukana mustasta afrosta.
On se vaan niin hienoa pienin askelin palata takaisin töihin, oli tukkaa tai ei!           

Alice Cooper