Postia Leelian lepokotiin

Näyttää sadepäivälle, vaikka ei sada. Silmät on ihan sikkurassa, ja aivot toimii hitaalla. Tahmeaa ajatusta seuraa toinen ja sitten toinen ja kolmaskin.
Möhkövantin olo. Pakolliset kotihommat ei iske. Tämä on yksi perkeleen Leelian leopokoti ajattelen, toiset tulee ja menee, ja saan itsekseni huseerata koko huushollin lävitse. Ei tarvitsisi. Kukaan ei ole edes käskenyt. Ei pyytänyt, eikä valittanut. En vaan osaa olla paikoillani tekemättä mitään. Pään sisäinen juttu.Onhan tämä ihan kivaa, kun aamulla ei tarvitse lähteä ajamaan kohti työmaata tyynyn kuva poskessa. Mutta silti, tänään on möhkövantin päivä Leelian leopkodissa.

Eilen tuli muuten postia.

Olin odottanut.

Tuskaillut. Raapinut päätäni ja harmitellut.

Raahustanut postilaatikolle ja monena päivä turhaan.

Nyt olen vuorokauden sulatellut tuota postin kantamaa kirjettä.

Tuumaillut.
Pohtinut. 

Pohtimisesta en Turvamiehelle sanonut mitään, olisi sanonut "vaarallista tuo siun pohtiminen. Lopeta ajoissa. Se ei tiedä hyvää". Olen näet monesti pohtinut, mutta lähes aina pitkät pohtimiset on Turvamiehen mielestä johtaneet katastrofiin, tai ainakin matkalle, tai opiskelemaan,tai hankintaan tai muuhun pohdinnan saattamaan tuotokseen ja täydelliseen kaaokseen.

En ole kuitenkaan ihan varma miten siihen suhtaudun, siis kirjeeseen. Leelian lepokotiin saapuneeseen kirjeeseen.
Oikeaan osoitteeseen ja oikealla nimelläkin.

Työssäni, siinä mistä oikeasti olen palkkani jo vuosia nostanut, nämä kirjeet olisivat saaneet hyppimään riemusta. Juhlan paikka. Iloa ja vilpitöntä riemua toisen puolesta. Ilon kyyneleet jonkun muunkin silmissä, kuin omissani. Jonkun elämä olisi valjennut hetkessä.

Nyt en ole aivan varma miten suhtautuisin tähän omaani.

Tuli tunne, että kuolemansairaiden ihmisten asiat hoidetaan nopeasti pois alta: akuutti leukemia, relapsi ja kantasolusiirto. 

Nopeasti.
Eivät ne näe, että olen elossa,kuten eivät nekään, jotka tekevät elinajanennustetta puutarhurin, rehtorin tai insinöörin koulutuksella. Eivät tiedä, että kantasolusiirto on pelastanut jo monta ihmistä.
 

Mutta elossa olen, enemmän kuin kaikkina niinä vuosina, kun puskin lävitse uraputkessa työpäivät, opiskelin illat ja viikonloput yliopistossa, yöt lukien ja etätehtäviä hioen, hoidin perheen ja muutaman naapurin teinin ja appivanhemmat, sivussa omia vanhempia. 

Minä elän tässä ja nyt, enemmän kuin koskaan. Sisällänikin läikkyy enemmän tunteita, ja niillä kaikilla tunteilla on nimi. Tunteet ja elämä ei ole enää se möykky, joka kiristi kurkkua, väänsi vatsaa ja teki aivot kipeiksi. Olen oppinut elämään ja siihen meni monta vuotta. Turhan monta kiireistä vuotta.
 

Nyt mietin olenko yhteiskunnan sisällä vai sen laidalla.

Leelian lepokotiin saapunut kirje kertoi myönnetystä määräaikaisesta kuntoutustuesta. Minua siis onnisti?

Perheemme Rinsessalle, kun tästä kirjeestä mainitsin, tämä nauraen ja kikatellen totesi " Jesh,onpa ihanaa, nyt voin raastaa salaattiin porkkaakin".
Turvamies totesi, "varaisikko sitten sen matkan jonnekkin. Ollaan ansaittu loma"

Leelian lepokodissa on kaikki hyvin. Tänään on salipäivä, ja rauta liikkuu möhkövantin käsissä. Möhkövantti on onnellinen.