Hiljaisuus

Leelian lepokoti on ollut ihmeen hiljainen jo muutaman tovin.
Liian hiljainen.
Keskiviikosta asti.
Rinsessa lähti pohjoiseen viimeisillään paksuna olevan serkkunsa luo majavajahtiin. Luitte oikein majavajahtiin.
Sanoin kyllä, että on ihme jos se mukula ei sinne ojan tai joen penkalle synny. Mitään ei vielä ole kuulunut.
Hiljaista silläkin rintamalla. Ei ole Rinsessa joutunut kätilöksi. Vielä. Vielä ehtii.
Ja muut ovat töissä ja pyöritän Leelian lepokotia. Esitän kiireistä, vaikka viime päivinä on aikani mennyt enemmän hiljaisuuden ihmettelyyn.
Tykkään metelistä ja siitä, että talossa on elämää.
Hiljaisuus saa levottomaksi.
Kahdesta koirastakaan ei lähde riittävästi ääntä. Ei edes silloin, kun juoksevat munarallia ympäri torppaa, haukkuvat ja hyppivät matot kurttuun. Sotkevat koko talon ja ravistelevat hiekan joka paikkaan, ja ovat silmittömän onnellisia kunhan istun ja rapsutan niitä taukoamatta.

Kaksi koiraa, Isä ja Poika.
Hulvattomat kaverukset.
Toinen rauhallinen ja viisas aikuinen, kuin viilipytty. Hymyilee viisaan aikuisen hymyä.
Ei tee pahojaan. Huokailee ja koulii Pojasta miestä.
Toisen suonissa virtaa elohopea. Poika on villi, huomionhakuinen ja utelias.
Hymyilevä termiitti.
Tiedonjanoinen.
Ihan edesmenneen appiukon perikuva. Nenä haistaa jo kilometrien päästä muutokset ympäristössä ja ilmatilassa. Yksikään liike tai tapahtuma ei jää huomaamatta.
Ja aina valmiina kaikkeen. Ehtii myös kaikkialle.

On siinä uteliaisuudessa ja jatkuvassa passissa olemisessa omat huonotkin puolet, sillä Poika on ilmiselvästi ymmärtänyt, että hönninkäinen eli siis minä olen viime aikoina rutissut rahasta ja siitä, että haluan päästä töihin.
Ymmärtänyt niin hyvin, että on päästänyt sisäisen keräilijänsä valloilleen.
Kantaa kortensa kekoon hyvin ahkerasti.
Keskiviikkoaamuna, kun olin lähdössä liikenteeseen ja kännyin ovelta kohden autotallia, havaitsin maassa harmaan möykyn.
Taatusti rotta!

 

 

Vaan eipä ollut rotta. Hyvin rakkaudella loppuun imeskelty rappuharja, joka muistutti suuresti sitä harjaa, jonka Poika oli eräänä iltana naapurin pihalta kotiin kantanut. Tuolloin se kyllä näytti aivan uudelta. Jos tuo oli viime viikolla uusi, niin nyt tästä uudesta entisestä harjasta oli enää jäljellä pieni pätkä vartta ja tämä kuollutta rottaa muistuttava harjasosa.

Sitten.
Eilisiltana naapurin isäntä ilmaantui pihalle ja kyseli, että oliko mahdollista, että ruskeakorvainen, toinen silmänympärys musta, hieman lehmäkuvioinen koira kenties, ollut irrallaan ja käynyt lainailemassa tavaroita.
Oli kuulemma ollut näkevinään, että tällainen koira usein iltaisin seisoi takajaloilla ikkunoiden alla ja jos ulko-ovea ei heti avannut, alkoi oven pielessä kamala kolina.
Kun sitten viimein ehtii ulko-ovelle, näkyy rikospaikalta poistumassa suihkuhävittäjän vauhdilla pieni lehmäkuvioinen koira, jolla on suussaan milloin harja, kengät, saappaat, koiran leluja tai kynnysmatto.
Osa tavaroista tippuu ojaan ja osa raahataan takaperin kuusikon lävitse.

Oli pakko myöntää, sillä seisoin tuon imeskellyn harjan vieressä.
Meidän Poika.
Juoksee kotipihalle korvat sivulle kääntyneenä.
Suihkuhävittäjänä.
Kantaa saaliin Isälle.
On onnellinen pikku-koira.
Villi ja vapaa.