Verenpaineet nousee, ja sydämen lyönnit säestää näppäimistön ääntä.
Pohtiminen ei ole hyvästä, näin on sanonut Turvamies jo miljoonasti. Kieltoa uhmaten pohdin sitäkin kiivaammin.
Sisällä suorastaan kiehuu.
Tulee ihan kuuma.
Ei naurata.
Ei edes hihitytä.
Viime viikolla moppi-mamboa kotilattioilla vedellessä puhelin yhtäkkiä soi. En odottanut soittoa, joten hieman närkästyneenä juoksin moppi kainalossa talon toiseen päähän vastaamaan numeroon, joka ei entuudestaan ollut tuttu. Ehdin jo miettiä sanojani valmiiksi, joilla vaientaisin mahdolliset puhelinmyyjät, toteamalla "makaan sytostaateissa henkihieverissä, pitäkää lehtenne " "istun poliisiautossa" "olen päivystyksessä pää auki tikattavana"" ostako sitten miulta käytettyjä paristoja, jos mie ostan sen lehen".
Kun sitten viimein kostealla parketilla luistellessa pääsin puhelimeen vastaamaan, kaikki valmiiksi suunnittelemani repliikit katosivat.
Puhelimen toisessa päässä pyydettiin apua. Ja jos apua pyydetään, silloin hönninkäinen herää.
Aikamme puheltuamme, ja suoltaessani tekstiä apteekin hyllyltä soittajalle, sovimme tapaamisen tälle päivälle.
Hetki sitten palasin kotiin tuosta parin tunnin tapaamisesta.
Tapaamani henkilö oli pienen seurakunnan suurisydäminen työntekijä. Hänen tehtävänään on organisoida ruokajakoa, sitä tarvitseville ihmisille.
Leipää leipäjonossa. Apua avuntarvitsijoille, joita on PALJON! Liian paljon!
Leipää:
Yksin asuville.
Yksinhuoltajille.
Perheille.
Työttömille.
Kodittomille.
Vankeudesta vapautuville.
Vammaisille.
Kuntoutustuella oleville.
Pienipalkkaisille.
Lomautetuille.
Mielenterveyskuntoutujille.
Päihteiden väärinkäyttäjille.
Maahanmuuttajille.
Eläkeläisille.
Pitkäaikaissairaille.
Irtisanotuille.
Yksinäisille.
Yhteiskunnan ulkopuolelle jääville.
Konkurssiin ajautuneille.
Ja niin monelle muulle.
Hän kertoi kuinka toiminta oli saanut alkunsa jokunen vuosi sitten Toyotan konepellin päältä aloitetusta jugurtti- purkkien jakamisesta. Tällöin avun tarvitsijoita oli muutamia kymmeniä viikossa.
Tällä hetkellä viikoittain ruoka-apua saavia ihmisiä on jo lähes 3500. Pienessä kunnassa se on suuri määrä ihmisiä. Ilman ruokaputiikkien apua toimintaa ei voisi toteuttaa, sen verran suuresta avuntarpeesta on kyse. Avun määrä ei ainakaan seuraviina kuukausina ja vuosina, tule vähenemään, kun lähes kaikki säästötalkoot kohdennetaan pienituloisempiin.
Ongelmana on myös se, että juoksevien kulujen määrä kasvaa ja rahaa on haasteellista kerätä kasaan: kylmäkuljetusautojen, kylmähuoneiden ja varastojen ylläpito maksaa rahaa. Onneksi matkassa on lukuisa määrä vapaaehtoisia.
Pysähdytti.
Pohdituttaa.
Ja hönninkäinen pohtii: miksi tätä tapahtuu? Miksi toisilla on rahaa niin, että ahdistaa? Miltä tuntuu äidistä, joka toista viikkoa on syöttänyt perheelle kaurapuuroa, kun rahaa ei ole? Miltä tuntuu ihmisestä joka pohtii hakeakko lääkkensä apteekista vai ruokaa kaupasta? Mitä tuntuu ihmisestä, joka nukkuu yönsä taivasalla, kun pakolaiset nukkuvat lämmitetyissä teltoissa? Miltä tuntuu häpeä, kun seisoo leipäjonossa? Miltä epäoikeudenmukaisuus tuntuu? Onko lähimmäisenrakkaus vain hyvän huomenen pikainen toivotus vai pään kääntäminen toisaalle? Miltä tuntuu, kun joku välittää?
Miltä tuntuu kun saa apua? Miltä maailma näyttää tänään?
Hönninkäinen päätti, että asia ei jää tähän.
Tähän ei tarvita takinkääntöä, eikä puoluekirjaa.
Tähän tarvitaan toimenpiteitä, jotka tänään tapaamisessamme saivat hyvän alun.
Älä unohda.
Jonain päivänä,
jonain rumana päivä saatat sinäkin seistä leipäjonossa.
Se voin olla myös minä.
Ja tiedän, että Turvamies huokaisee yhden jos toisen kerran.
