Sitten kun hulluus koittaa

Lottoan, että varsin monella meistä on ystävä-, tai tuttavapiirissään lääkäreitä ja niistäkin osa enemmän tai vähemmän psykiatriaan erikoistuneita. Tällaisia psykiatreja on omassa lähipiirissäni lähemmäs parisenkymmentä ja toiset parisenkymmentä hematologia ja syöpäpuolen tohtoria, ja osa näistä tohtoreista handlaa sekä sisätaudit, että kirurgian.

Varsinainen arsenaali.
Ammattitaitoista ja erikoistunutta porukkaa.
Vimosen päälle lukeneita ja oppineita.
Taatusti yökaudet lukeneet ja etsineet tietoa
Heillä on niin paljon tietoa, että se oikeuttaa diagnosointiin, ICD10- luokituksen käyttöön ja työkyvynarviointiin.

Ja hoito on hyvää ja parasta mitä toivoa saattaa.
Kateeksi ihan pistää.
Vihreänä kateudesta ja tuosta tietomäärästä.
Ainoa ongelma näiden erikoistuneiden tohtoreiden osalta on se, että varsin monella on nämä tohtorin pätevyydet hankittu Wikipediasta ja suomi24 keskusteluista. Myös vauva.fi ja kaksplus.fi sivustot ovat olleet oivallisia tiedonlähteitä.
Ja tieto ajantasaista.

Ajantasaista.
Kyllä luitte oikein.
Hakusanoina on syöpä, syöpä ja mielenterveys, kuolleisuus, syövänhoito, masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, skitsofrenia, kantasolusiirrot, leukemia, leukemian ennuste ja hoito, mielenterveys ja syöpäsairaat, yleisimmät mielenterveysongelmat syöpäsairailla, persoonallisuushäiriöt ja loputon määrä muita hakusanoja.
Tieto niin helvetin ajantasaista, että vihaksi pistää.

Googlatkaa ihmeessä.Saatatte tekin päästä oppineiden tohtoreiden joukkoon.
Olenhan sinne jo itsekin monesti päässyt, mutta tipahtanut yhtä monta kertaa alas. Viimeksi lasten ollessa alle kouluikäisiä ja korvatulehduskierteessä pyysivät päästä OIKEALLE IHMISLÄÄKÄRILLE.

Tässä kohden täytyy sanoa, että syöpään sairastuminen on todellinen Euro Jackpot, jossa voittaa fyysisen sairauden lisäksi kunnon psyykkisen epätasapainon ilman, että on sanaakaan lueskellut nettisivustoilta tai kuullut puhuttavan mielenterveyden tai kriisin eri vaiheista.
Olin kyllä kuullut joidenkin oppineiden kertoneen, että syöpään sairastuvilla on käsittelemättömän kriisin jälkeen suuri riski sairastua masennukseen. Suru on jäänyt päälle.
Pitää osin ja joidenkin osalta täysin paikkansa, sillä onhan totta, että SYÖPÄ PERKELEen tullessa kylään saattaa käydä myös niin, että ympäriltä häviää koko tukiverkko, sosiaalinen yhteisö ja rakkaat läheiset ihmiset.


Bad Bad Boy

Yleistää ei kuitenkaan tässäkään kohtaa voi. Kaikki syöpää sairastavat eivät tarvitse säkillistä mielialalääkkeitä, pitkäkestoisia psykoterapioita tai pitkää psykiatrista sairaalahoitoa.
Mutta oppineiden tohtoreiden mielestä hulluus kulkee syövän kanssa käsi kädessä. Sairastumisen jälkeen ihmisestä aletaan puhua kolmannessa persoonassa ja monesti yli keskustelun. Järkihän sulaa sytostaateista, sehän on jo itsestäänselvyys ja edellytys mielenterveysdiagnoosille.

Sokkihoitoa on sairastua, sen myönnän ja tämän sokin tajuaminen ei vaatinut kovin pitkää aikaa edes sillä hämäläistä verta kantavalla puolella kroppaa.
Oppikirjan mukainen kriisistä selviytymisen malli istui tämän hönninkäisen päähän paremmin, kuin kaljuun painettu peruukki.

Hulluus oli koittanut.
Yllätyin.
Ja niin yllättyi muukin pesue.
Sukulaisetkin.

Jossain sairastumisen alkuvaiheessa, kun maailma näytti mustalta jätesäkkiin tungetulta ruumilta tajusin, että korvien välissä kävi todella kova veto.
Oikea tuulien tuuli.
Arktinen tuuli.
Pelkkää huminaa ja suhinaa.
Ihan tyhjä pää ja sitä päätä palelsi.

Ja sitten-
Se oli siinä.
Katseli.
Hymyili.
Tervehti.
Psykologi.
Tallusteli ovesta lupaa kysymättä sisälle ja siinä se nyt oli.
Kallonkutistaja.
Mietin, että mitähän ihmettä tuollakin on virkaa täällä kuolemaantuomittujen osastolla. Oliko tosiaan tarkoitus, että seuraavaksi ovesta sisään astelee mustiin kaapuihin pukeutunut pappi, jolta saan sen viimeisen voitelun. Hyvä etten kauhuissani pyytänyt lobotomiaa. 

Lopun alku oli alkanut.
Grande Finale!

Ihan niin ei kuitenkaan käynyt.
Sillä viikkojen kuluessa, kun sokkivaihe oli eletty ja seuraava vaihe reagoitu ja taas siirrytty käsittely- ja uudelleensuuntautumisvaiheeseen, elämä alkoi kantamaan. 

Ensin tunnin, sitten toisen, päivän, viikon, kuukauden, puoli vuotta ja vuoden.

Se kantoi yli uudelleensyntymisen.

Mutta hulluksi en silti tullut.
Vannetta kiristi, ja toisinaan kiristi jopa niin paljon, että silmätkin olivat jo vinossa ja katsoivat kieroon aivan kaikkea. Aina, kun sai sen kiristyksen tuotettua sanoiksi,  elämä kantoi enemmän ja pidemmälle.
Tapaamista tämän kallonkutistajan kanssa voisi hyvin verrata yhtä tyhjentäväksi kokemukseksi, kuin Hesarin tai Aku Ankan lukeminen aamupaskalla.
Olo on kevyt ja huojentunut.

Olen monesti miettinyt, en siis ole pohtinut, koska se on Turvamiehen mielestä erittäin vaarallista, että vakavasti sairastuessaan ihminen tarvitsee itselleen ja ajatuksilleen peilin, johon peilata ajatuksiaan. Sen peilin, ei aina tarvitse olla ammattiauttaja, vaan terapeuttina voi toimia kuka tahansa. Tärkeintä on aina kuitenkin kuuntelu.
Yksin ei ole hyvä jäädä, vaikka ne vällyt siellä sairaalasängyssäkin kutsuisivat kuinka.

Helpommalla tietysti pääsee, jos kuuntelijana on se oikea kallonkutistaja.
Niillä on usein myös pitkä koulutus kuunteluun ilman nettisivustojen keskustelupalstoja.
Opittua tietoa, jota on lapioitu koulun penkillä oikein urakalla.
Useammalla on vielä suurempi pääkin tätä tarkoitusta varten.
Ja parasta, osaavat olla ihan hiljaakin.
Perheen niskaan ei voi aivan kaikkea kaataa, sillä heilläkin on omat murheensa kestettävänään ja he katsovat sairaalamaailmaa omasta näkövinkkelistään.
Ja heillä on jatkuva huoli.

Joidenkin hönninkäisten kohdalla, kun olemme ääneen näitä sairastumiskokemuksia puineet, olen kehottanut ennakkoluulottomasti olemaan yhteyksissä psykologiin. Kaikille vieraan kanssa puhuminen ei ole helppoa, eikä se sitä kyllä ollut itsellenikään aluksi. Olin kuvitellut, että psykologin kanssa pitää käsitellä vain tunnetiloja ja niitä tunteita mitä tauti milloinkin herättää. Alan ammattilainenkin ja alalla töitä tekevä voi näemmä kantaa omituisia ennakkoluuloja matkassaan, kun siirtyy kuuntelijan roolista kuunneltavaksi. 

Toisin kyllä kävi, enemmän hihitystä ja positiivisia juttuja siellä käytiin lävitse ja sitä kuinka herkästi ympäristö alkaa tekemään muita diagnooseja syöpädiagnoosin lisäksi.

Olen monesti sanonut, että yksi parhaimmista tsemppareista koko taudin selättämisen aikana on ollut tuo kallonkutistaja-psykologi. 

Ei minusta tullut taudin myötä hullua, enkä vielä(kään) ole saanut säkillistä mielialalääkkeitä.

Ehkä sitten, kun hulluus koittaa.