Sänky taivaan alla.

Kello läheni jo iltayhdeksää.
Tippalaskurin kautta tippui jo ties monesko tonkka sytostaattia. Trombosyyttien viimeiset tipat huljuivat keittosuolalla suoraan suoneen. Kortisoni-vibrat liikuttivat koipia, mutta yrittäessä nousta seisomaan pääjalkaisen kaulan alla oli kaksi spagettia, joista kumpikaan ei kantanut.
Olo ei ollut kovin kaksinen.
Yön ja päivän erotti ainoastaan valon määrä, joka sekin oli pääsääntöisesti valkeaa ja kietoutui ympärille liimapaperin lailla.
Väsytti ja vitutti.
Koti-ikävä velloi vatsassa enemmän, kuin päivällä väkisin nielty pinaattikeitto.
Kotiväkeä oli ikävä.
Iso-huligaani, Rinsessa .....Turvamies: rakastan teitä!

Elämäni ensimmäisen kerran päässäni pyöri raamatun sanat "...ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet."
Mistä nekin nyt tähän. Voi pyhä lehmä.
On sovittava, ennen kuin on liian myöhäistä.
Pyydettävä anteeksi.
Kerrottava, että rakastan.
Enhän myöhästynyt?
Suu oli kipeä ja huulessa kunnon hyppykuppa. Vettäkin oli vaikea juoda. Ikeniin koski, kun laittoi hampaat toisiaan vasten
Naama turpea ja pää tukaton. Iho täynnä kutiavaa ihottumaa. Riivinraudalla revitty iho.
Kauneus oli kadonnut katsojan silmistä. Rumuus paistoi jokaisessa nurkassa. Kurkisti ikkunasta ja katseli suoraan silmiin peilistä. Vääristeli.
Kroppa halolla hakattu. Kipua. Kipulääkkeiden aiheuttamat hallusinaatiot.
Oksetti ja päivä oli mennyt istuessa pöntöllä.
Kuumetta pukkasi. Ei sitä edes tuntenut, se oli jo niin korkea. Vällyjen alla hiipi kylmiä väreitä.

Odotin, että hoitaja tuo tiedon SYÖPÄ PERKELEen ennusteesta. Oli tullut tulokset, mutta kukaan ei ollut muistanut kertoa kuin sen, että kannan tautia nimeltä AML.
AML.
SYÖPÄ PERKELE!
En tilannut, en halunnut.
Pakotettiin sairastamaan.
Yksin siinä perkeleen kopissa, josta ei päässyt pois.
Suojaeristetyllä osastolla, josta ei päässyt pois.
Poispääsyä ei ollut.
Ei takaovea.
Ei pikakelausta.
Ei vuoronvaihtoa.
Ei lupaa valita tuon tai tämän kanssa. Ei voinut valita "kummankaa olisit mieluummin."
Valkean viikatteen kanssa samassa vuoteessa. Se ei hyväillyt ihoani, ei kietonut käsiään ympäri, ei kuiskinut lempeitä sanoja korvaani, ei lohduttanut, eikä kuivannut kyyneleitäni. Ei rakastanut, eikä rakastellut. Ei.

Se työnsi kylmiä sormiaan kohden. Tuuppi ja töni. Naputti pöytää kilvan sekuntikellon kanssa. Käänsi viisareita. Valkea Viikate. Tuijotti ja odotti.


"Pienen riskin AML. Kuulikko sie? En vissiin ihan vielä kuolekkaan."
Puhelimen toisesta päästä kuului syvä huokaus.
"Haloo? Ooks sie siellä."
Hiljaisuus.
"Halloo, mikset sie sano mitää"
Hiljaisuus ja huokaus.
"Tää mikää huohotuslinja ole"

Eikä mitään kuulu.

"Mitä helvettiä sie siellä touhuut ku mitää ei kuulu? Sitäkö sie siellä itket että jäänki eloon vai sitä, ettet pääse vieläkää eroon miusta".

Se oli Turvamies.

Ja minä.
Turvamies ja minä-
Parisuhde jo kivikautinen. Myllynkivet toisiaan hiertäneet. Kivenä kengässä hiertämässä.
Monta tyventä nähnyt, enemmän kuitenkin myrskyjä ja myrskytuulia, enemmän ääntä.
Pullistelevia seinälautoja.
Lentäviä lettutaikinoita ja lentäviä lautasia.
Pahaa tuulta.
Pahaa verta.
Pahoja päiviä.
Paha. Hirveä. Kamala. Aivan kamala ja paska. Täysi helvetti ja hullujen huone. Noita-akka ja umpihullu idiootti.
Tästä mitään tule.
Tyhjiä sanoja, ja liian kiireessä lausuttuja anteeksipyyntöjä. Sanat jotka heitettiin ilmaan tarkoittamatta niillä yhtään mitään.
Suunnitelmia murhasta, jotka eivät onneksi koskaan toteutuneet.
Koirankoppi-, kuisti- ja sohvamajoituksen väliltä sai valita.

Niin myötä kuin vastoinkäymisissä.

Kunnes kuolema meidät erottaa.

Kunnes sitten.

Oli mentävä.

Puolitiehen toista vastaan.
Vaati rohkeutta pyytää anteeksi.
Vaati rakkautta aloittaa alusta.

Vaati uskoa uuteen ja yhteiseen tulevaisuuteen.

Ja sitten.

Tänä aamuna heräsin lämpimästä kainalosta ja kuulin, "Rakastan sinuu."

Turvamies ja minä.

Me,
      ja meillä,
                     sänky taivaan alla.

Meillä oli ensitreffit sairaalassa.