Mielettömiä kohtaamisia ihmisten kanssa, osa jopa juovuttavia.
Vajaita viikkoja pitää nyt ainakin alkuun malttaa tehdä, vaikka veri kuumana jo kohiseekin suonissa.
Suorastaan kuplii ja saa vatsaan ihania perhosia pelkästä onnen tunteesta.
Hönninkäisen elämä on muutoksen kourissa.
Edessä on uusi alku.
Paljon on tehtävää, mutta josko sitä viimeinkin osaisi etsiä kropastaan myös sen jarrupolkimen.
On ollut aikaa rakentaa tulevaisuuden visioita ja miettiä tulevaisuutta, omaa asemaa ja suhdetta työhön.
Muistaakseni edellisessä blogitekstissäni kirjoitin työstä ja siitä miten työ on tavallaan myös yhteiskunnallinen pakko. Pakkona se mieltyy hyvin herkästi omassa päässäni työn tekemiseksi pakosta tai muotoon pakkotyö.
Aina näissä tilanteissa kun mietin, en siis pohdi koska pohdinta on aktiivista hönnikäisen toimintaa, omaa suhdettani työhön ja työympäristöön, kavahdan sitä tunnetta, jolloin työ on ollut itselleni pakko.
24/7 työpäiviä, jossa tilaa omalle ajalle on tasan nolla tuntia.
Unta, jossa työllä on suurin näyttämö.
Unia, joiden filmit toistavat joka yö samaa kohtaa kaitafilmistä.
Otsa kurtussa.
Pieni piru istumassa olkapäällä "tuo ja tuo on vielä tekemättä"
Turhautumista, väkisin vääntöä ja kiirettä.
Kilpajuoksua työn, opiskelun ja kodin välillä.
Uraputki, jonka tuhansien metrien päässä ei näy kuin nuppineulan kokoinen piste valoa, ja sinne on matkaa.
Ajan kanssa kilpaa juoksemista.
Täysinäisiä kalentereita.
Kireitä keskusteluja.
Kadonneita kalentereita.
Tiukkoja aikatauluja.
Papereita ja paperisilppua.
Sutta ja sekundaa.
Työnarkomaniaako?
Ja turhan paljon katastrofiajattelua.
Turhan paljon pelkoa epäonnistumisista ja liikaa painoarvoa sille, ettei riitä sellaisena kuin on.
Maailma on pelastettava nyt-heti-paikalla!
Ja pelastaja olen yksin minä.
Absoluuttinen totuus löytyy minusta.
Veikkaan, että monen elämä joiltain osilta on edelleen tälläista, mutta myöntäähän sitä on vaikea edes itselleen, ennen kuin on pakon edessä.
Ja syöpalandia oli minulle se pakko.
Betoniporsas, piikkilanka, tutkapanta ja ojan pohja.
On myönnettävä, että pitkä aika syöpälandiassa on tuottanut tulosta.
Syöpälandiassa koulutus tapahtui nahkaruoska ilmassa heiluen.
Iskut palleaan potkaistiin.
Pää pehmennettiin pelolla. Taottiin takaraivoon valurautapannulla.
Absoluuttista totuutta ei löytynytkään kenenkään suusta.
Onni oli opeteltava tuntemaan uudestaan.
Oli opeteltava kuuntelemisen taito.
Syöpalandia on tuottanut sellaisen tuloksen, johon olen itsekin enemmän kuin tyytyväinen.
Ylpeästi onnellinen.
Joku voisi jopa väittää, että kärsimys on tehnyt pehmeämmäksi ja kaunistanut ajatusmallit. Osin varmaan totta, mutta suurimmaksi osaksi sitä, että on joutunut pakotetuksi tilanteeseen jossa hetkessä eläminen ja hyvien asioiden löytäminen tässä ja nyt on tärkeämpää, kuin se, että rakentaa valmiin tulevaisuuden ja elää vain tulevaisuutta varten, usein vain toisten tulevaisuutta varten.
Ehkä vasta kärsimys ja kulkeminen elämän rajapinnalla opettaa ihmistä riittävästi näkemään kaikessa toiminnassa jotakin hyvää ja kaunista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki asiat olisivat pumpuloitavissa vaaleanpunaiseen hattaraan.
Ja hattara itsessään on liian makeaa ja takertuvaakin.
Turvamiehelle näitä työhön liittyviä ajatuksia, kun yhtenä iltana hengästyneenä selitin, totesi toinen pää kallellaan koirien kanssa silmät suurina katsellen, että " Hönninkäisen oppirahat on tainnut tulla maksetuksi".
Tänään lauantaina, kun näitä sanoja tähän naputtelen ja istuksin kotona odotellen äijä-laumaa hirvimetsältä kotiin, kuuntelen maailmaa hönninkäisen korvin, joka hiljaa kuisii "kiirehdi hitaasti".
Maailma on on tässä ja
nyt-heti-paikalla!
