Finlandia

Muutama viikko jo liikuteltu lihoja paikasta A, paikkaan B.
Välillä turhautuneena, kun edelleen kipuilevat koivet muistuttavat olemassaolostaan. Pätkä ja tuubista puristettu kroppa on kyllä vetreytynyt jo paljon, oikeastaan huomattavasti, kun sukatkin saa jo jalkaan ilman ylimääräisiä spagaatteja.
Tuubista puristettu on treenannut.
Käynyt salilla.
Juossut.
Kuunnellut personal traineria.
Kipittänyt ohjeiden mukaan.
Hengitellyt.
Hikoillut.
Venynyt ja vanunut.
Puuskuttanut.
Ja nauranut itselleen vatsalihakset.

On aivan tolkuttoman hauskaa treenata varmaankin maailman kälyisämmällä kuntosalilla, jossa tuoksukin on enemmän viemäristä peräisin, kuin hikoilusta.
Personal trainerkin varmaan yhteisessä tapaamisessa luuli, että olin vääntänyt ennen hänen sinne tuloaan viereiseen vessaan metrisen halon.
Eilen treenaamassa oli mukana Rinsessa ja Viljokin.
Pari muutakin oli paikalla, ja yksi kolisteleva ukkeli korvanappeineen, jonka olemme ristineet Laite-Runkkariksi, kun tiputtelee painot käsistään sinne tänne jumalattomalla kolinalla.
Rinsessan ja Viljon kanssa on kiva toisinaan treenailla, sillä aina saa nauraa itsensä tärviölle ja löytää sitä kautta vatsamakkaroiden alta vatsalihakset.
Harvinaista herkkua, mutta sitäkin hauskempaa.
Ne vatsalihakset ovat tänään aivan yyber kipeät.
Pelkästään nauramisesta.

Mutta sitten tuohon Finlandiaan.
Ja hiihtoon.
Yllytyshulluna tai muuten vain järkeni menettäneenä olen sitten päättänyt osallistua vuoden 2016 Finlandia- hiihtoon.
Vuoden 2015 hiihto tuli hiihdettyä samoilla suksilla SyöpäPerkeleen kanssa, mutta ensi kevään hiihdon ajattelin vetäistä ihan ilman kaveria.

Eilen kun ajelimme kuntosalille Rinsessan ja Viljon kanssa, pähkäiltiin niitä tappavia mäkiä, ja sitä, että treenejä täytyisi painottaa mäkisempiin maastoihin.
Todella mäkisiin.
Ettei lähde hiihto ihan lapasesta.
Pysytään pystyssä kaikki alamäet, ja päästään ylös ne liukkaimmatkin ja pystysuorimmat ylämäet.
Lapasesta lähti sitten se juttu.
Lensi lapaset.
Juttu muuttui räävittömyydeksi.
Ihan räävittömäksi.

Suuni, joka nyt ei taas kertaalleen osannut suodattaa ainuttakaan sanaa, totesi keskustelun lomassa, että pitäisi löytää riittävän iso mäki treenaamiseen. Tarvittaisiin luminen mäki ja liukas. Sellainen mäki, joka on yhtä liukas kuin naitu mulkku.
Sanoja on vaikea nielaista takaisin silloin kun ne ovat jo kertaalleen pullahtaneet kaikkien kuulijoiden korviin.
Ikenien välissä on aukko.
Nolotti.
Pussipimeässä autossa, naamani helotti punaisempana kuin yksikään käänteishyljinnän lehahdus.
Lähestulkoon valaisi ratin ja penkin välin.
Vilkkui.
Lämmitti autoa.
Auton pellitkin hohtivat punaista valoa.
Suuri suuni.
Perhana sentään, että pitikin avata koko suu.

Rinsessa tokaisi; "mistähän se naitu mulkku sitten löydetään? Viljo, sulla ku on kokemusta, ni voikko kertoo millanen on mäki joka on ku naitu mulkku. Äiti tahtois löytää sellattisen mäen mikä on jyystetty liukkaaks."
Eipä tullut loppua Viljon naurusta.
Kaksin kerroin ratin takana yritin pitää autoa tiellä.
Vatsalihaksille paras treeni oli nauru.