Voiko vitutukseen kuolla?

On iskenyt kortisonikrapula ja sen myötä itse ilkimys on tunkenut kiristävän vanteen pääni sisäpuolelle. Kaikki ketuttaa, hatuttaa ja suorastaan vituttaa. Ei paljon, mutta kohdalle sattuessaan iskee pahimman luokan vaihteen päälle. Sillä vaihteella meno on ollut kovaa koko viikon. Onneksi olen ollut lomalla ja vastaan on tullut vähemmän ihmisiä. Tuhovoima on joka tapauksessa ollut hirvittävä. Se mistä voi vetää herneen nenään on vedetty niin hyvin, että se on lähes pullottanut takaraivosta ulkona.
Ovat saaneet viimeisen viikon aikana osansa koko pesue. Kukaan ei ole säästynyt. Tavarat ovat löytäneet marmatuksen keskellä uuden paikan ja koko torppa kiiltää.
Sanoja tai marmatusta karkuun eivät ole päässeet edes naapuri, eikä tohtori.
Mutta se joka on krapuloissaan ollut todella hillitty ja puhunut vain kirjakieltä, on saanut aikaiseksi paljon. Järjestystä ja järkytystä.
Paljon sammakoita ja osa on ollut muodoltaan ja väriltään rupisammakoita, joita yksikään Leelian lepokodin asukki ei ole ymmärtänyt selkokieliseksi puheeksi. Ei edes naapurin isäntä, joka perjantaina tuli lainaamaan porakonetta. Sekin onneton.Nätisti sitä kysyi, mutta erehtyi sivulauseessa huomauttamaan hönninkäisen lihomisesta.
Sanoi liikaa, ei tarkoittanut, tiedän sen, mutta kortisonikrapulaisen hönninkäisen suu toimi nopeammin kuin pää.
"Jos ei muuta sanottavaa ole, niin ulos!"
Todellisuudessa paino on laskenut, mutta kortisoni on pöhöttänyt luokkaan Hilda- Hippo.
Mihinkään ei taivu. Entiset lihat ovat nykyisin hyvin roikotettua rotan lihaa, joiden voimana toimii parhaiten kortisonikrapulaisen kiukku. Tällöin ei satu, eikä kivistä.
Onneksi tämä krapula on reilusti hiipunut ja todellakin toivon, etten noita nappuloita enää tarvitse suuhuni tunkea. Krapula on krapula isolla Koolla. Ja aiheuttaa vitutuksen, jonka kaarelle yksikään sateenkaari ei kykene mittojaan asettamaan.

On tähän vanteen kiristykseen yksi järkevä syykin. Syyn nimi on Finlandia ja sen peruuntuminen.
Soitti sitten viime torstaina tohtori, juuri kun huitelin suksilla viimeistä pitkää laskua. Huuruja päästä.
Hengästyneenä vastasin puhelimeen, huutamalla useamman kerran haloota.
Kysyihän tuo tohtori, miten voin olla niin tolkuttoman hengästynyt.
Olihan se tunnustettava, että hiihtämässä olen. Kortisonikrapula tykkää ja laskee reilusti hengästymällä. Tuulettuu pää ja tuulettuu sielu.
Puhelimen toisessa päässä tuli hiljaista. "Olisi hyvä, jättää ne suksimiset nyt heti paikalla. Ja blaalllaaalllaaaaa. Ja sunnuntain Finlandia saisi näillä arvoilla jäädä."
"Ymmärrän. En hiihdä sunnuntaina. Nyt on pakko kyllä hiihtää, sillä kotiin on matkaa neljä kilometriä ja edessä on umpihanki", totesin.
Harmitti.
Tuossa hetkessä ajattelin, että vitutukseenkin voi kuolla. Lihoihin sattui.
Olisin, kenties saanut tohtorin nopeammin hiljaiseksi, jos olisin ilmoittanut olevani villisikajahdissa. Kenties Finlandia-hiihtoakaan ei tuo olisi kyennyt perumaan. Harva hönninkäinen nyt villisikoja jahtaa, kun hemoglobiini on tullut roimasti alas? Mutta sana hiihto, oli selkeästi liikaa.

Ensi vuonna sitten. Nyt keskityn kortisonikrapulan hoitoon ja kirjan kirjoittamiseen, sillä sehän ei vaadi muuta, kuin rumpalin sormet ja sanaisen arkun avaamisen.
Eilen oli jo ensimmäinen päivä, kun niitä vihreänharmaita rupisammakoita ei roikkunut suun pielistä ulkona, joten eiköhän tämä krapulatila ala olemaan jo voiton puolella.
Vitukseenkaan en siis kuollut.
Enkä krapulaan.
Enkä niihin ilmaa lupaa tehtyihin hiihtoihin.