Ystävyys

Hiljainen aamu Leelian lepokodissa. Kello on vaille kuusi. Jo toinen yö hönninkäiselle, kun unta riitti aamuun asti.

On ollut villejä öitä, ja vielä villinä mielessä laukkaavia unia. Turvamiehen mielestä niin villejä unia, että välillä on miettinyt siirtymistä sohvalle, kun rouva hönninkäinen joko kuorsaa, kiroilee tai huitoo ilmaa päättömästi ja touhuilee omiaan. Pahinta on kuulemma ollut unissakävely ja pimeässä hiippailu. Äänettömästi kävelevä hönninkäinen on kuulemma hieman pelottava olio.
Yhtäjaksoista unta on joulukuun alusta alkaen ollut kolmesta viiteen tuntiin yössä, jonka jälkeen silmät eivät olisi edes pikaliimalla pysyneet kiinni. EL- Doktori määräsi kyllä nukahtamislääkkeitä, jotka toimivat niin hyvin, että ensimmäisen napin kokonaisena kitusiin heitettyäni olin seuraavan päivän sohvan nurkassa kuolaa ja limaa erittävä jättiläisetana. Jossakin kanta.fi sivustolta lukaisemassani epikriisissä lukee, että potilaalla selviä ylivilkkausoireita, jonka vuoksi ei anna puheenvuoroa edes lääkärille.
Parisuhteeni kortisonin kanssa on pian päättymässä, nyt kun käänteishyljinnät marmoroidussa nahassa, maksassa ja mahdollisesti suolistossakin alkavat pikkuhiljaa osoittamaan laantumisen merkkejä. Täysin normaalia, sanovat kaikki tavatut tohtorit, joten hönninkäinen elelee käänteishyljintämaailmassa ja iloitsee olostaan kuukasvoisena mammuttina. Kamalinta tässä kortisonista johtuvassa kuukasvoisuudessa on se, että nahka on kireällä naamassakin, ja hymyileminen tuntuu, jos nyt ei ihan kireältä niin ihan helvetin kivuliaalta.

En kyllä saanut kipulääkettä, vaikka pyysin. 

Eilen illalla, kun nahkaa oikein kiristi piristin sitten rakkaan sisareni iltaa, lähettämällä kauniin kasvokuvan watsupissa. Sain kyllä päivän naurut, kun paluuviestinä tuli; sano,että tätä kuvaa on muokattu.

Hillittömän naurukohtauksen sain sillä hetkellä, sillä kireään naamanahkaan tottuneena sukkakkahousunaamamummona ryppyjen sileneminen ja muiden kauhistelu tuottaa suorastaan sairaalloista mielihyvää.

Tuosta kortisonista voisi kyllä kertoa monta hyvää ja hauskaa tarinaa, mutta en usko, että se avautuisi sanojen muodossa kovinkaan monelle. Kortisonipölly on vähän kuin humala, lisättynä kauhusta johtuva sydämen tykytys ja karusellista johtuva pyörrytys. Yhtä aikaa on hyvä olo ja yhtä aikaa oksettaa. Toisista tulee hyväntuulisia ja toisista ei. Toisilla on hyvä olo, ja toiset miettivät koko ajan miten voisivat saada myrskyä vesilasiin. Olen yrittänyt aktiivisesti saada itseänikin huonolle tuulelle, mutta tulokset ovat olleet laimeat ja päätyneet vedet silmissä-pissat housussa- naurukohtauksiin. Turvamies sanoikin, että terä on kiukusta kadonnut ja teho jopa karjahduksissa kuulostaa samalle, kuin pieni porsas huutaisi apetta itselleen.
Omalla kohdallani nämä jättiannoskortisonit ovat toimineet kyllä hyvinä boostereina. Niin hyvinä, että kaikki rästihommat on tehty. Vaatekaapit on oikosessa ja kaapit järjsetyksessä. Rinsessa sanoi, että tuo vauhti on hyväksi, pääsee muu perhe helpommalla kotihommissa, kun hönnikäinen huitoo menemään rätteineen ja sankoineen. Ja oikeasti hei, vaikka meillä on aina järjestys kaikilla tavaroilla, en oikeasti ole ikinä tykännyt kovinkaan paljon siivoamisesta. Senkin tajusin vasta, kun muutuin hönninkäiseksi.
Pää vain käy kierroksilla, ja olo on kuin kusiaislauma marssisi pitkin kroppaa. Suu ei pysy kiinni, kun sieltä vaan tulee ja tulee tekstiä. Kaikki irrallaan olevat ruumiiosat heiluvat omiin suuntiin, ja leukoja liikuttaa sanojen tulva. Joitakin se harmittaa, mutta Turvamiehen mielestä on kiva kun höpötän koko ajan. Ei tarvitse kuunnella radiota tai katsella telkkaria, kun ääni kuuluu aina jostakin nurkasta. Taitaa olla ihan tyytyväinen. Iloinen parrakas pallokala! Sirkukseen ei Turvamies vielä ole valmis työntämään, sillä parrakas pallokala on koti-oloissakin varsin hyödyllinen kapistus.

Aika monena päivänä olen kyllä miettinyt ja toisinaan aktiivisesti pohtinut, vienyt siis käytäntöön, ajatuksia, joita toivoisin, että ihmiset ajattelisivat. Isoin herne, tai oikeastaan kokookospapu, joka mielessäni on pyörinyt on nimeltään ystävän kohtaaminen.

Rinsessa sanoikin jo, että "onko susta kehittymässä jokin metaforisti, sen verran diipisti nykyään juttelet? Puhut ihmisistä, kuin jokainen olisi tyyliin jumala".

Tällä viikolla, ja aika monella edelliselläkin viikolla olen tavannut paljon ihmisiä. Lukematon määrä kasvoja, kasvojen takana olevia tarinoita ja ihmisiä isolla iiillä. Tapaamiset eivät ole olleet vain tapaamisia tapaamisen vuoksi, vaan niissä tapaamisissa on ollut läsnä kohtaaminen. 

En tiedä, en ole varma, mutta luulen, uskon ja tiedän, että elämässäni ehkä ensimmäistä kertaa jokaiseen viimeaikaiseen kohtaamiseen on liittynyt jotakin sellaista, mihin en ole aiemmin kiinnittänyt niinkään huomiota. Huomion nimi on kohtaaminen tässä ja nyt. 

Ei ole yhdentekevää miten kohtaat. Jokaiseen kohtaamiseen liittyy avoimuus, kuuntelu ja vastaanottaminen ja vastavuoroisuus. Anna itsestäsi, saat itsellesi pätee hyvin.

Kaunista sanahelinää, mutta jos pysähdyt ja kuuntelet, avaat mielesi ja sydämesi, olen varma, että jokainen kohtaaminen tuottaa enemmän hyvää, kuin yksikään niistä pikaisesti ohimennen tapahtuneista kohtaamisista. 

Huomenna, kun sitten vietetään vaaleanpunaisten sydänten ja hattaranväriseen pilveen kiedottua ystävänpäivää, muista, että vain antamalla itsestäsi voit saada itsellesi. 

Ystävyys ei ole vain ystävänpäivä. Se on ihminen, se on sydän, aivot ja läheisyys.

Se on rakkautta itseään ja muita kohtaan.

Se on hyväksyntää.

Se sisältää anteeksiannon ja vastaanoton.

Ystävyys ei kysy ikää, sukupuolta, statusta.

Kun annat itsestäsi, saat.

Kun kohtaat, kohtaa ihminen.

Sillä jonakin päivänä tämä ihminen voi olla se, joka auttaa sinut yli myrskyn.

Rakasta ja ole rakasettava.

Ole ystävä.

Tänäänkin.