Olen aloittanut kirjailijanurani luomisen leipätyöni rinnalla." Mielipuolen päiväkirjaksi" nimetty projekti on edennyt hitaasti ja varmasti eteenpäin. Haastavaa hommaa, kun Leelian lepokodissakin olisi tehtävää ja iltaisin tekee mieli istua tasapersuuksilla ja seurata kahden karvaperseen edesottamuksia. Toisinaan harittavat silmät estävät näppäimistön oikeaoppisen käytön ja teksti on painokelvotonta luettavaa jo seuraavana aamuna.
Mielenkiintoisia fläshpäkkejä tulee kirjoittaessa mieleen, kun oikein kaivelee muistinsa syövereistä matkaa syöpälandiassa.
Toiset muistot saavat silmät kirvelemään ja toiset naurattavat aivan hillittömästi vieläkin.
Turvamies kohottelee kulmiaan ja hymisee, seuratessaan hönninkäisen naputtelua, hihittelyä ja parkumista. Nenän niistämisen kohdassa sanoo, että "lopeta jo tältä erää".
Hymistelköön Turvamies ihan rauhassa, kunhan ei enää uhkaa työntää siivouskomeroon puhisemaan kuten silloin, kun kortisonikrapulassani puhuin ilmoille mitä sattui ja karkotin ympäriltäni kaikki, joilla sydän vähänkin sykki.Tai eihän siihen tarvittu edes sykkivää sydäntä, väärä kulmakarvan kohotus oli jo tulkinnan paikka.
Turvamies on kyllä välillä ihmetellyt, miksi täällä on nykyään niin hiljaista. Olen lohduttanut, että pian pääsee kommentoimaan tuotostani, kun naputtelu siirtyy omaa ääntään rakastavan hönninkäisen ääneen lukemiseen. Olen nimittäin luvannut lukea koko tekstin ääneen.
Se on testi.
Tottahan koekani täytyy kirjallisen tuotoksen läpikäymisessäkin olla. Kirjallinen tuotos joko nukahduttaa Turvamiehen viidessä sekunnissa tai sitten saamme tekstistä aikaiseksi kiivaan väittelyn.
Mikäli Turvamies pysyy hereillä, olen saanut järjellistä tuotosta aikaiseksi. Mutta jos nukahtaa ensimmäisen sivun jälkeen, voin hyvin lopettaa kirjoittamisen ja jatkaa Grimmin satujen lukemista.
Toisinaan kirjoittamista hidastaa omat tunnepuolen mylläkät, sillä paikka paikoin muistini kätköistä nousee rankkoja juttuja, ja kaikkea ei voi, eikä edes kykene pukemaan sanoiksi. Tai ainakaan omat kirjalliset kykyni eivät vielä riitä sille tasolle. Ja toisaalta välitän teistä lukijoistakin sen verran, että samaan kirjaan ei voi kaikkia eri kirjallisuuden genrejä työntää.
Mutta pakkohan tässä on vielä jotakin tuosta Perkeleen Syövästä kertoa ja päivittää, ettette nyt aivan ilman syöpäpäivityksiä jäisi.
Pari viikkoa sitten olisi ollut hyvä tilaisuus juhlistaa kakkoskierroksen alkua syöpälandiassa, mutta juhlat jäivät hieman aneemisiksi. Olisihan pullollisen kuohuvaa voinut avata, mutta siinä olisi ollut selittämistä tohtorille. Lasillinenkin näillä päivittäispillerimäärillä saattaa pistää maksan laulemaan hoosiannaa ja tipe-tipe-tip-tappia, ennen kuin ehdin näkemään edes lasin pohjan. On siis parempi pysyä syntymähumalan ja kortisonikrapulan välimaastossa.
Tänään voisi tietysti juhlistaa sitä, että vuosi sitten tänä päivänä loppui kymmes tonkka sytostaatteja ja keuhkoissani alkoi tatti-kasvuston vallankumous. Herkkusieni-viljelmä ihan omasta takaa. Tosin hieman tappavampaa sorttia. Varsin yleinen ongelma silloin, kun elimistön omat solut on tuhottu solumyrkyin ja immuniteetti on ajettu alas. Hengenvaarallinen tila, ja vaatii usein laajalle levitessään myös hengen. Eli ei se syöpä niinkään tappava ole, vaan ne infektiot.
Ehkä kuitenkin on kivempi juhlistaa Minna Canthin päivää ja illalla osallistua Earth Hour- tapahtumaan.
Minä jatkan naputtelua.
Kuvittelen itseni kirjailijaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti