Sekavin tuntein kyllä katselin itseäni peilistä, enkä ollut aivan varma itkisinkö vai nauraisinko. Vaihtaisinko päälle erityisherkän vai supermulkun ilmeen, sillä hetkellä siitäkään en ollut täysin varma. Peilistä kuitenkin katsoi uninen, hyvin yönsä kehrännyt kortisonipöllyinen Miss Piggy. Posket ainakin yhtä pyöreät, tukkaa hieman vähemmän, mutta omaa tahtoa sitäkin enemmän.
Myyrä-hamsterin kuvajainen.
Tiesin. Se on nyt täällä.
Alkuviikosta oli EL- Doktori, se kaikkein ihanin, soittanut ja kertonut, että maksassa on käänteishyljintää ja maksa-arvot ovat liian korkeat. On aloitettava viipymättä kortisoni, ennen kuin maksa ilmoittaa työsuhteensa irti. Nieleskellen otin vastaan ohjeita ja kuuntelin. Ihon käänteishyljinnän seurauksena on hyvin tavallista saada maksaan sekä suolistoon käänteishyljintää.
Peikko oli jo herätetty.
Taasko tämä lapiotyö alkaa.
Haudankaivajalla olisi töitä.
Aikani surkisteltuani, sillä sen osaan varsin hyvin ja omatoimisesti, päädyin illasta lukemaan monen muun hönninkäisen kirjoittamia blogeja. Vertaistukea parhaimmillaan.
Itsesääli, synkistely, itsensä aliarviointi, syyttely ja tuhoava ajattelu on kaikille hönninkäisille tuttua kauraa. Se miten sen sitten kukakin käsittelee on jokaisen kohdalla oma tiensä.
Ja sieltä se sitten porautui verkkokalvolle tekstistä: "krooninen käänteishyljintä on hyväksi, sillä se tuhoaa loppujakin syöpäsoluja".
Tiesin. Se on nyt täällä.
Vähän on jännittänyt tämä kortisonin nakertelu suurilla annoksilla ja olen kovasti odotellut haittavaikutuksista niitä kamalimpia psyykkisen puolen ongelmia; kärsimättömyyttä, pelkotiloja, ahdistusta, aggressiivisuutta. Mutta mitään ei näy ei kuulu.
Ainoastaan se, että se on nyt täällä.
Tänään oli jännä päivä: hönninkäinen puolivuotisneuvola.
Varsinainen rumba, joka alkoi jo eilen laboratoriokokein. Kylmä rinki persuksissa ja tyvikohotus tukassa matkattiin Turvamiehen kanssa kohden Hiltonia. Väsytti ja palelsi, pakkasen ollessa -25. Liikaa kortisonin ohentamalle hönninkäishipiälle. Vaatteita päällä niin ettei taivu. Perille päästessä hukkaan jopa Turvamiehen jonnekin käytävälle. Liian jännä päivä, kaikkeen ei voi keskittyä ja Turvamies oli liian liikkuva osa. Istukoon missä istuu, ei se kauaksi karkaa, kohta sillä on nälkä.
Tutkimus toisensa perään ja tohtoria toisensa jälkeen. Kaikki ammattilaisia, joilla aina ei homma mene putkeen. Vasta kolmannella pistokerralla runsaslihaisesta kortisonikankustani saatiin näytelasille riittävä määrä luuydinnäytettä. Kamaluutta, jonka kivun määrän olisi tänään voinut laskea kirosanoista ja kyynelistä.
Tohtori- Hengetär, osaa hommansa, mutta hönninkäinen on hoitanut liikkumalla ja lääkkeensä popsimalla luustonsa turhankin lujiksi. Hyvä tietysti lujat luut, sillä tapaturma-alttius on jotenkin tullut soluperintönä luovuttajalta. EL- Doktorin mielestä uuden vuoden päivänä tekemäni ilmalento, olisi ollut hyvä kuvauttaa ihan sairaalahoidossa, kun kuitenkin mahdollisuus pahempaankin oli ilmassa. Luunmurtumat, itsekseen syntyvät ovat pahinta mitä hönninkäinen voi saada aikaiseksi, saati sitten jonkin trauman seurauksena.
Lohdutin kyllä, että eihän mitään tapahtunut ja lähimmästä sairaalastakin soitti sairaanhoitaja ja kysyi olenko hengissä puolentoista tunnin jälkeen ilmalennosta koirien kanssa. Ja jos nyt kerran täällä olen on aivan kaikki hyvin, eikä suurempia vikoja ole havaittavissa parrankasvun ja karvoittumisen lisäksi.
Ja taas tiesin. Se on nyt täällä.
Sairaalan osastoilla tapasin tänään useita viimeisen puolentoista vuoden aikana tutuksi tulleita hönninkäisiä. Meedion, jonka kanssa ratkoimme taloushuolia. Kokin, joka ei muistanut minua, koska oli juuri silloin sairastunut, kun tapasimme. Kriisitilanteen kohtaaminen oli utuinen kuva kaukana menneisyydessä. Keskustelut muistan pimeästä päivähuoneesta, joissa kävimme keskustelua elvytyskiellosta, syövän ennusteesta, testamentista, kuolemasta, parisuhteesta, perheestä ja kaikesta mikä muuten monesti tuottaa tuskaa.
Piippu-veikon, jolle elämää suurempi asia oli lopettaa piiputtelu. Naisen, jonka kantasolusiirto on tehty samoihin aikoihin, kuin omani.
Jokainen kohtaaminen tänäänkin toi silti sen tiedon. Se on nyt täällä.
Leelian lepokodissa on viime aikoina käyty jänniin ulottuvuuksiin liittyviä keskusteluja ja aina keskustelu kireydestä ja välillä seinälautoja irrottavista huudoista huolimatta, on siirtynyt kaveriin jonka nimi on Onni.
Onni on kaveri, joka yhtenä päivänä tulla tupsahti ovesta sisälle. Ei juurikaan kysynyt onko tilaa ja saanko käydä taloksi. Onko ruokaa tai edes tilaa nukkua. Onko varaa ruokkia yksi suu muiden lisäksi ja löytyykö sänkypaikkaa.
Se käveli jääkaapille, joi maidot suoraan purkista. Rojahti väsyneenä sohvalle. Otti sukset ja hiihti. Ruokki koirat ja oli siinä.
Onni.
Siinä se nyt oli ja tökötti. Tuijotti silmiin ja vielä hymyili, vaikka hypin kiukuissani keskellä lattiaa, kun pikku-koira oli yön aikana tehnyt pilkettä takkapuista. Siinä se työnsi pilkkeet, pilke silmäkulmassa takkaan ja lämmitti. Tuhisi ja nauroi, välillä haukkoen henkeä.
Siinäkään vaiheessa, kun tuulispäänä juoksin töiden jälkeen sen ylitse imurin kanssa, Onni kohautti hartioitaan ja katseli. Kyseli ruokaa ja puhtaita vaatteita. Ja olla möllötti mölli-jooseppina, siinä ihan keskellä lattiaa. Olisi pitänyt ärsyyntyä, mutta kuka haluaa riitaa Onnin kanssa?
Onni on jännä, se tarttuu kysymättä, pyytämättä tai edes tahtomatta hihaan, takinliepeeseen ja tukkaan. Aina silloin, kun vähiten osaat sitä odottaa. Työntää lämpimät kätensä käsiin ja sanoo.
" Asun nyt täällä. Nimeni on Onni. Se on asenne korvien välissä ja valo silmissä"
Ja sieltä se sitten porautui verkkokalvolle tekstistä: "krooninen käänteishyljintä on hyväksi, sillä se tuhoaa loppujakin syöpäsoluja".
Tiesin. Se on nyt täällä.
Vähän on jännittänyt tämä kortisonin nakertelu suurilla annoksilla ja olen kovasti odotellut haittavaikutuksista niitä kamalimpia psyykkisen puolen ongelmia; kärsimättömyyttä, pelkotiloja, ahdistusta, aggressiivisuutta. Mutta mitään ei näy ei kuulu.
Ainoastaan se, että se on nyt täällä.
Tänään oli jännä päivä: hönninkäinen puolivuotisneuvola.
Varsinainen rumba, joka alkoi jo eilen laboratoriokokein. Kylmä rinki persuksissa ja tyvikohotus tukassa matkattiin Turvamiehen kanssa kohden Hiltonia. Väsytti ja palelsi, pakkasen ollessa -25. Liikaa kortisonin ohentamalle hönninkäishipiälle. Vaatteita päällä niin ettei taivu. Perille päästessä hukkaan jopa Turvamiehen jonnekin käytävälle. Liian jännä päivä, kaikkeen ei voi keskittyä ja Turvamies oli liian liikkuva osa. Istukoon missä istuu, ei se kauaksi karkaa, kohta sillä on nälkä.
Tutkimus toisensa perään ja tohtoria toisensa jälkeen. Kaikki ammattilaisia, joilla aina ei homma mene putkeen. Vasta kolmannella pistokerralla runsaslihaisesta kortisonikankustani saatiin näytelasille riittävä määrä luuydinnäytettä. Kamaluutta, jonka kivun määrän olisi tänään voinut laskea kirosanoista ja kyynelistä.
Tohtori- Hengetär, osaa hommansa, mutta hönninkäinen on hoitanut liikkumalla ja lääkkeensä popsimalla luustonsa turhankin lujiksi. Hyvä tietysti lujat luut, sillä tapaturma-alttius on jotenkin tullut soluperintönä luovuttajalta. EL- Doktorin mielestä uuden vuoden päivänä tekemäni ilmalento, olisi ollut hyvä kuvauttaa ihan sairaalahoidossa, kun kuitenkin mahdollisuus pahempaankin oli ilmassa. Luunmurtumat, itsekseen syntyvät ovat pahinta mitä hönninkäinen voi saada aikaiseksi, saati sitten jonkin trauman seurauksena.
Lohdutin kyllä, että eihän mitään tapahtunut ja lähimmästä sairaalastakin soitti sairaanhoitaja ja kysyi olenko hengissä puolentoista tunnin jälkeen ilmalennosta koirien kanssa. Ja jos nyt kerran täällä olen on aivan kaikki hyvin, eikä suurempia vikoja ole havaittavissa parrankasvun ja karvoittumisen lisäksi.
Ja taas tiesin. Se on nyt täällä.
Sairaalan osastoilla tapasin tänään useita viimeisen puolentoista vuoden aikana tutuksi tulleita hönninkäisiä. Meedion, jonka kanssa ratkoimme taloushuolia. Kokin, joka ei muistanut minua, koska oli juuri silloin sairastunut, kun tapasimme. Kriisitilanteen kohtaaminen oli utuinen kuva kaukana menneisyydessä. Keskustelut muistan pimeästä päivähuoneesta, joissa kävimme keskustelua elvytyskiellosta, syövän ennusteesta, testamentista, kuolemasta, parisuhteesta, perheestä ja kaikesta mikä muuten monesti tuottaa tuskaa.
Piippu-veikon, jolle elämää suurempi asia oli lopettaa piiputtelu. Naisen, jonka kantasolusiirto on tehty samoihin aikoihin, kuin omani.
Jokainen kohtaaminen tänäänkin toi silti sen tiedon. Se on nyt täällä.
Leelian lepokodissa on viime aikoina käyty jänniin ulottuvuuksiin liittyviä keskusteluja ja aina keskustelu kireydestä ja välillä seinälautoja irrottavista huudoista huolimatta, on siirtynyt kaveriin jonka nimi on Onni.
Onni on kaveri, joka yhtenä päivänä tulla tupsahti ovesta sisälle. Ei juurikaan kysynyt onko tilaa ja saanko käydä taloksi. Onko ruokaa tai edes tilaa nukkua. Onko varaa ruokkia yksi suu muiden lisäksi ja löytyykö sänkypaikkaa.
Se käveli jääkaapille, joi maidot suoraan purkista. Rojahti väsyneenä sohvalle. Otti sukset ja hiihti. Ruokki koirat ja oli siinä.
Onni.
Siinä se nyt oli ja tökötti. Tuijotti silmiin ja vielä hymyili, vaikka hypin kiukuissani keskellä lattiaa, kun pikku-koira oli yön aikana tehnyt pilkettä takkapuista. Siinä se työnsi pilkkeet, pilke silmäkulmassa takkaan ja lämmitti. Tuhisi ja nauroi, välillä haukkoen henkeä.
Siinäkään vaiheessa, kun tuulispäänä juoksin töiden jälkeen sen ylitse imurin kanssa, Onni kohautti hartioitaan ja katseli. Kyseli ruokaa ja puhtaita vaatteita. Ja olla möllötti mölli-jooseppina, siinä ihan keskellä lattiaa. Olisi pitänyt ärsyyntyä, mutta kuka haluaa riitaa Onnin kanssa?
Onni on jännä, se tarttuu kysymättä, pyytämättä tai edes tahtomatta hihaan, takinliepeeseen ja tukkaan. Aina silloin, kun vähiten osaat sitä odottaa. Työntää lämpimät kätensä käsiin ja sanoo.
" Asun nyt täällä. Nimeni on Onni. Se on asenne korvien välissä ja valo silmissä"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti