Olipa kerran....

Edellisestä blogikirjoituksestani on kulunut aikaa iäisyys ja jotenkin tuntuu hassulle, kuinka nopeasti aika voikaan kulua pelkästään päivästä toiseen hengittämiseen ja itsensä liikuttamiseen. Liikuttamiseen sängystä ylös, töihin ja töistä kotiin. Liikuttamiseen.

En tiedä, en siis voi täysin varmuudella sanoa, onko näitä kirjoituksia sen suuremmin kaivattu luettaviksi, mutta nyt tuntuu siltä, että joitakin näppäimistön nappuloita voisi edes kokeeksi naputella. Elämä kun kuitenkin vielä jatkuu syöpälandiassa, vaikka hoitoja ei enää juurikaan ole, alkaa itsestäkin tuntua, että ihminen tai ylipäätään ihmiset turtuvat tähän syöpälandiassa vaellukseen. Ei sillä, etteikö tästä elämästä voisi kirjoittaa jatkoromaania, mutta lukijakunnalle on ehkä lukuystävällisempää jättää valittelut jossakin vaiheessa. Elämähän jatkuu kaikesta huolimatta.

Turvamiäs toteaisi tässä kohden, että kirja on kustantamista vaille valmis, joten mitä sitä enää naputtelemaan. Johan olet koko perheen hyvine ja huonoine puolineen maailmalle esitellyt, että mistähän sitä tekstiä enää tulee? Hönninkäisen päästä tietysti! Ehtymätön sanavarasto kukkii, vaikka kortsionia ei enää menekään tuolla elimistössä kuten silloin parhaimpina villeinä päivinä, jolloin suuta ei tukittu millään, ei edes yöunilla.

Huomenna tulee puolitoista vuotta kantasolusiirrosta. Jumalattoman pitkä aika, johon on mahtunut elettyjä minuutteja aivan taatusti enemmän, kuin niihin minuutteihin ennen sairastumista ja siirtymisestä valonnopeudella syöpälandian maratonille. Ultrajuoksu. Uudenlainen laji, jota ei vielä ole tullut kokeiltua.

Jotakin on aivan varmasti tapahtunut. Tai luulen niin. Enkä edes luule vaan tiedän, että on tapahtunut.

Eilen sitten tapahtui. Tietysti, koska oli 13. päivä ja perjantai. Epäonnea täyslaidallinen.

Epäonnea liikkeellä jo aamuyöstä alkaen. Kello 3:37, herää Turvamiäs. Herätyskello tai oikeammin kännykkä on kateissa, jossa herätys seisoo ikiroutaisina numeroina herättämään juuri sekunnilleen oikeaan kellonlyömään.

Pimeässä makuuhuoneessa käsikopelolla kännykkäänsä etsivä Turvamiäs ei ole hiljainen, edes silloin kun sinkoaa sängystä ylös ja lähtee etsimään kännykkäänsä vain siinä toivossa, että nyt on aamu ja kello viisi ja lupa lähteä töihin tulee kellon viisareiden osoittaessa kello viittä. Liikehdintä pimeässä ei ole koskaan ollut Turvamiähen bravuuri. Se kuulostaa pakenevalta mangustilaumalta, jota ajaa puolen valtakunnan leijonat takaa. Se kuulostaa suorastaan maanjäristykseltä. Kaikkeen mihin voi törmätä, törmätään. Edes valojen päälle laittaminen ei vähennä tutkimusmatkailijan kolistelua öisessä Leelian lepokodissa.

Hönninkäisen päässä kello ei ole viisi, vaan 3:37 ja silloin nukutaan. Hönninkäiset kehräävät tuohon aikaan sikeästi. Rinsessa on kyllä useaan otteeseen sanonut, etteivät hönninkäiset kehrää, ne KUORSAAVAT ja pitävät hereillä kaiken. Hönninkäsillä on tuplasuuret ilmavirran mukana lepattavat kitarisat ja tuplasuuri kaikupohja elimistössään kehräämisäänen tuottamiseen. Olen aivan varma, että niinä kertoina, kun olen vieraillut Rinsessan opiskelija-asunnossa ja nukkunut sohvalla sikeää hönninkäisunta, on kovaääninen kehräämiseni leijaillut ilmastointikanavia pitkin koko kerrostaloon. Rinsessa sai minut vakuuttuneeksi siitä, että syvähengitykseni äänet ovat kaikuneet ylimpään seitsemänteen kerrokseen saakka, kun hiljaa kuuntelimme juoksuaskelien ääntä portaikossa ja vertasimme äänien kuulumista muutoin niin hiljaisessa kerrostalossa

 Mutta eilisaamu oli poikkeus. Oli kello viiden aamu, ja hönninkäisen aamu alkoi tuolloin 3:37. Liian varhain ja epäsopivasti hönninkäisen hipiälle. Orava-aamu. Perjantai 13. päivä.

Kello viiden aikaan lapioidessani sementiltä maistuvaa kaurapuuroa kitusiini kiroan mielessäni Turvamiästä, joka tuon yöllisen heräämisen jälkeen on nukkunut kuin uppotukki, eikä herää edes herätystä kilkattelevaan kännykkäänsä. Herää vasta siihen, kun puhisen sängyn vieressä ja kiskon unilämmintä täkkiä takaraivon päältä.

Aamu ei ole parhaasta päästä alkuunkaan. Väsyttää, vituttaa ja haukotuttaa. Jos olisin orava, vituttaisi varmaan vielä enemmän. Kakkospäivä puuduteaineiden allergiatestejä on alkamassa lähes sadan kilometrin päässä ja lunta on tupruttanut koko yön. Tie on yhtä tasaista valkeaa peltojen kanssa. Se mistä voi aavistaa tien kohdan on koskemattomaan lumeen jääneet jäniksen varpaan jäljet. Roger Rabbit, kaimani kantasolusiirron ja kaniseerumin luovuttaja on ollut liikkeellä jo varhain. Kieli keskellä suuta painan kaasua varoen ja toivon, että en todellakaan löydä itseäni ojan pohjalta. Hangetkaan eivät olisi enää korkeita ja kauniita siinä vaiheessa. Seuraan jäniksen jälkiä, lumen pöllyessä tuulen mukana.

Talviaamu ja kello on vasta puoli kuusi. Perjantai 13.päivä.

**********

Iltapäivällä, kun viimeinenkin kortisonimuru on tehnyt tehtävänsä ja poistanut punaisen kutisevan ja tukehduttavan kupan iholtani, laskenut norsun kokoiseksi turvonneiden korvalehtien punoituksen ja kuumotuksen, lääkäri toteaa, että hankala tapaus. Uutinen vai tiedonanto, vai jotain siltä väliltä? Kantasolusiirto ei poistanut toivottuja allergioita.

Hankala tapaus.

13.päivä ja perjantai ei vielä ollut vielä päässyt edes iltapäiväkahviin, kun jo soittaa hematologi. Eikä ihan kuka tahansa hematologi, vaan SE EL Doktori! Lääkäreiden lääkäri, joka ei sano, että voisitko käyttäytyä kuten potilas. Eikä vähättele pienintäkään oiretta, ottaa tosissaan ja kuuntelee. On ihminen. Kaikkien hönninkäisten lempilääkäri.

Puhelun kesken muistin, että jotakin pitää kysyä, ettei jää kysymättä. Liikkuminen vs. urheilu! Saako jo mennä kuin gebardi, sata lasissa ja hengästyä, antaa mennä? Saanko jo oikeasti luvan?

Vuosi sitten näihin aikoihin, eloani ohjasi kortisonibuusti, joka samalla söi lihakset ja aiheutti monenlaisia hassuja juttuja. Nälkä kasvoi syödessä, eikä oikeastaan mikään ruoka tuntunut riittävän. Voima lihaksista valui tiimalasin tavoin varpaisiin. Tiimalasi ei kuitenkaan kohdallani missään vaiheessa tarttunut vyötäröön, vaikka kuinka toivoin ja uneksin. Elimistö poltti ja keräsi massaa epäsuhdassa toisiinsa. Harmitti. Norsun mitat. Turhamaista sanoi Turvamiäs. Hyvä, että olet hengissä. Kiloista viis, kunhan elossa olet. Liikut sen minkä pystyt ja siinä se. Siinähän se. Liikuin ja liikuin, ja nautin.

Olin hengissä.

Kunnes sitten sydänlääkäri luo varoittavan katseen ja sanoo, sytostaatit ja toistuvat keskuslaskimokatetrin tulehdukset, ovat saaneet aikaan ei- toivottuja muutoksia sydämessä. Kulmat kurtussa olevan lääkärin ilme ei tiedä hyvää. Olisiko se vaarallista tai vaarallisempaa kuin syöpä? Voiko siihen kuolla?

Tutkitaan. Otetaan varman päälle. Vielä ei tiedetä. Tutkitaan vielä magneetissa.

Hidastetaan tahtia. Tungetaan putkeen ja tutkitaan. Alkaa odotus. Piinaavaa odotusta. Varomista ja varman päälle elämistä.

Liikutaan, muttei urheilla. Matalilla sykkeillä, hengästymättä, liikoja ei sitten saa rasittaa. Hiljaa hyvä tulee. Vältä stressiä. Älä syö sitä, älä tätä. Positiivista harmoniaa. Ohjeet ihmiselle, jolle jokainen hikipisara tuo suunnattoman adrenaliiniryöpyn. Olin oikeassa: liikunnan ilo ei pysy yllä pelkästään sillä, että saa liikkua.

Viikkokausia ja kuukausia kävelyä, ja kävelyn päälle kävelyä. Hien sai pintaan pukemalla kerroksia fleeceä ja villaa. Plussakelillä villahousut ja karvahattu, muotiluomus vailla vertaa. Silkkaa huijausta. Matkat kävellen pitenivät, mutta adrenaliiniryöppy tuli ainoastaan niissä tilanteissa, kun hirvet aamuisin hyppelivät auton eteen, ja nenä painui tuulilasin sisäpintaan jarrutuksen voimasta. Jotenkin liian laihoina ne ryöpsähdykset pysyivät.

Ja eilen. Lupa. Liiku ja urheile. Liikkumislupa! Virallinen lupa singahtaa paikasta A paikkaan B. Tyhjentää pää ja nauttia! Hengästyä ja nostaa sykkeet! Siihen on lupa ja se on paljon. Mitään vakavaa ei löytynyt. Lottovoitto ei ollutkaan yhdeksää miljoonaa vaan elämä, ja se on vähän enemmän se.

********

Illalla seison liikuntasalissa.

Bootcamp. Jostakin on aloitettava. Nollasta. Jälleen kerran nollasta.

Pelottaakin, jos vaikka jotain menee pieleen. Optimistisesti ajattelin että, parempi ehkä potkaista tyhjää 13. päivä perjantaina saappaat jalassa, kuin kotona, jonne niin moni on kuollut liikkumatta metriäkään, polttamatta kaloriakaan muussa kuin hengittelyssä.

Juoksen, puhisen ja haastan itseäni. Jokainen hikipisara muistuttaa siitä, mikä liikkumisesta on puuttunut kauan. Liikunnanilo! Saatoin jossain vaiheessa illan liikkumista saada verkkokalvoilleni kuvan pulleasta joulukinkusta, joka meilläkin jouluksi paistettiin. Se sai jopa hymyn nousemaan huulille.

Minä:Uunissa hikoileva possu omena suussa, Roger Rabbitin luomus, sulattelemassa joulukiloja ja lunastamassa uuden vuoden lupausta.

Olipa kerran…..Tuubista puristettu aloittaa liikkumisen jälleen kerran pisteestä nolla.

Omena suussa.

Korvamatona soi Juicen biisi "sika".