The eagle has landed. Elämä jatkuu

TÄSTÄ SE KAIKKI ALKOI......................tuubista puristettu

    

                             Joulu oli mennyt menojaan ja odotimme vuoden vaihtumista. Joulu oli vedetty konvehteja syöden, kunnon sokerihumalassa ja suolattu kinkulla ja rasvattu rasvasillillä. Turvotus oli käsin kosketeltavaa muotoa. Nahka tuntui päästä varpaisiin asti kireältä makkarankuorelta. Vatsa muistutti viimeisellä kuulla raskaana olevan vatsaa, ainoana erona se, että siinä vatsassa oli ylimääräisen vararavinnon mukanaan tuomat jenkkakahvat. Vararengas varallisuuden mittarina.

 Sinä sunnuntaina istuimme Rinsessan kanssa iltapäiväkahvilla ja kiskoin sisuksiini viidettä kanelilla, sokerilla ja voilla kuorrutettua tissipullaa. Olen aina rakastanut pullia, joihin on tungettu voita sen verran paljon, ettei määrää voi hyvällä omallatunnolla edes sydäntohtorille kertoa. Punaista maitoa ja voita. Sokeria ja kanelia. Hiukkasen lisää voita.

Viidennen pullan kohdalla Rinsessan katse vakavoituu. ”Äiti. Tiedätkö sä, että olet laiskistunut. Syöt pullaa etkä ole viimeiseen puoleen vuoteen liikutellut itseäs muualle, kuin jääkaapille ja töihin.”

Leuat pysähtyivät, nielaisu kuului varmasti naapuriin asti. Hyvä, että en tukehtunut siihen paikkaan. Rinsessa on tullut äitiinsä, laukoo ajatuksensa suoraan, sen enempiä kiertelemättä.

”Ei millään pahalla, mutta sä tapat ittes tuolla syömisellä.”

Olin tyrmätty täyslaidalta. Minäkö pullero ja lihonut? Missä välissä sitä enää ehtii liikkumaan, kun pitää käydä töissä, opiskella ja pyörittää tätä kaistapäistä huushollia, Leelian lepokotia.

”Jos mä nyt suoraan sanon, niin ei sun kroppasi enää muistuta päärynää saati sitten omenaa. Sä olet kuule sellainen tuubista puristettu versio. Oikeesti. Tuubista puristettu pötkövartalo.”

 

Elämäntaparemontti

Naama sinisenä hilaan itseäni pitkin viemäriltä haisevaa kuntosalia. Tuubista puristettu pötkövartalo hikoilee, puuskuttaa ja pelkää, että verisuoni katkeaa päästä. Raahaa painoja, jotka kuuluisivat Suomen painonnostojoukkueelle, ja heille, joilla oikeasti on lihakset vahvemmat, kuin sillä pötkövartaloisella, pullalla itsensä turvottaneella pötköllä.

Tuubista puristettu juoksee illat salilla, kiroaa omaa laiskuuttaan ja lopettaa pullan ahtamisen kiduksiinsa. Kiduttaa itseään ja jossain vaiheessa nauttii, joka solussa tuntuvasta kivusta. Tai luulee niin, että kipu on nautinto.

Pötkö laskee päivittäisen energiantarpeen kalorilleen ja grammalleen. Raahaa kaupasta vain terveellisiä ruokia, heiniä ja vitaniinipurkkeja. Unohtaa punaiset maidot, voit ja kermat. Syö mahdollisimman vähän teollisesti tuotettuja pöperöitä ja laskee. Laskee grammoja ja ostaa uuden vaa`an, joka kertoo lohduttomia lukemia. Pötkö ja tuubista puristettu on oikeasti ylipainoinen. Norsu.

Kunnes iskee himo.

Syö mustikkapiirakkaa ja voi sokerihumalassaan huonosti. Seuraavan päivän moralisoi itselleen ja ottaa niska-perse-otteeseen sokerihimonsa ja juoksuttaa itseään ympäri kylää. Juoksee veren maku suussaan, ja kaatuu tainnoksissa sängylle. Kiroaa läskejään ja kiittää elämäntaparemonttia.

Hiihtää, ja siirtää kipeät lihansa salille ja pumppaa rautaa.

Turvamies sanoo, että olen tullut hulluksi. Katsoisi itseään peilistä, jos hullua etsii, ajattelen mielessäni.

 

Kilot karisee ja vaatekoko pienenee. Verenpaineet laskee ja viimeinkin uskaltaudun verikokeisiin. Huhtikuun 11. päivä saan elämäni ensimmäisen kerran terveen paperit, joissa kaikki veriarvot on kuin kenellä tahansa terveellä. Olen enemmän kuin onnellinen.

Elämäntaparemontti on tuottanut tulosta. Kroppani on terve elämäni ensimmäisen kerran!

 

 

Onko sittenkään?

 

 

The Eagle has landed

 

Herään monen monta kertaa yössä kummallisiin uniin, joissa päärooleissa on tuontaivaisiin siirtynyt isäni ja appivanhempani. Uni toistuu monena yönä peräkkäin ja tahtoo kertoa jotakin.

Yhtenä yönä tuossa unessa isäni toteaa ”se on kuule tulossa kovat ajat”.

Herään pää hiestä märkänä, enkä enää saa unta. Liian todellinen uni. Jotakin on tapahtumassa, ja se mitä tapahtuu on pahaa. Enneunet ovat  unia, joista en pidä.  Pikku- tytöstä lähtien enneunet ovat vieneet unet ja sotkeneet pään. Sotkeneet arjen ja pyörineet hyrrän lailla päässä, varoittaen ja muistuttaen.

 Joku on sanonut, joka uniinsa uskoo, se varjoaan pelkää. Ehkä niin, ja minä pelkään enneunia.

 

Töissä istumme aamupalaverissa ja yhtäkkiä tajuan ajatukseni harhailevan jonnekin. Ehkä nämä täällä pärjäävät sen ajan, kun itse olen poissa täältä. Ajatus saa vatsan kääntymään ylösalaisin. Nyt on palkattava yksi henkilö lisää. Nopeasti. Etiäinen. Toimi. Etiäinen on täällä.

 

Viikonloppuna nukun monen tunnin päiväunia. Väsymys on tappavaa lajia. Silmien auki pitäminen vaatii kaikkien kasvolihasten työtä. Jokaista lihasta väsyttää, mutta silti raahaan itseni väkisin juoksulenkille. Mielihyvä juoksemisesta on hävinnyt ja tuntuu painavina jalkoina ja väsyneenä askelluksena.

 

Iso- huligaani tulee töistä. Oli katsonut, että pellonlaidassa istuu jonkun suurikokoinen koira. Ei se mikään koira ollut, vaan merikotka. Enne, sanoisi appi. Enne, sanoisi isä. Enne sanoisi iso- mummu ja mufa. Jotakin tapahtuu. Se mitä tapahtuu, ei ole kaunista, se on todellista.

 

Uni toistuu. Isä sanoo, ”kovat ajat tulee. Nyt on sinun vuorosi Kirsi.”

Sitten herää pelko.

Isän nimeen, älkää antako minun kuolla!

Seuraavalla viikolla helvetti on jo irti.

Enneuni ja etiäiset muuttuivat lihaksi, vereksi ja soluiksi.

 

Enteet syntyivät elämään. En vielä sitä tiennyt.

Ne syntyivät, lupaa kysymättä, yhdessä yössä.

Synnytyskipuina.

 

Helvetti

Maanantai- ilta ja meillä käy myrsky. Meteli vastaa Kiljusen herrasväkeä. Appiukko sanoi eläessään, että aina tietää miten maa makaa ja kylä kulkee, kun tulee pihalle kuuntelemaan ja kuulee metelin tai naurun, joka kantautuu yli koko muumi-laakson. Kylän kovin järjestyksen pitäjä ja metelöitsijä olin hänen mukaansa minä. Hyvässä ja pahassa.

On alkuviikko ja menneen viikonlopun myrsky ei ota laantuakseen.

Ja minä olen äänekkäin. Taas kerran. Tällä kertaa pahassa.

Väsynyt ja kovin huutaja.

Liian väsynyt, kaikkeen.  Liian väsynyt siihen maanantaihin.

 

Tungen lenkkarit jalkaan ja kiukkua puhkuen lähden juoksemaan. Korvanapit korvissa, sykemittari rinnukseen kytkettynä, nostelen koipiani koko kymmenen kilometrin matkan ja nautin lempeästä tuulenvireestä. Olo on hyvä ja juoksemiseeni käyttämä aika on paras koko keväänä. Kympin ennätys tuli juostua. Höyry ja kiukku korvien välissä laskivat.

 

Tiistai- aamuna suuntaan kulkuni kohden Tamperetta. Seminaari. Tiistai- iltana nukkumaan mennessä alaselässä tuntuu omituiselta. Lantiossa rahisee. Muutama särkylääkekään ei oikein tunnu auttavan, mutta nukahdan tajuttomaan uneen.

Olen väsynyt.

Tajuton olio.

 

Keskiviikko. Toinen seminaaripäivä. Päivä jännän äärellä, sillä nousen itse puhumaan työllisyydestä. Rakas aihe, sillä osatyökykyisten työllistäminen  ja sen edellytyksien vahvistaminen ovat aina kiinnostaneet itseäni.

Kävely ja seisominen tuntuvat sinä hetkenä kipuna selässä. Työnnän ajatuksen pois ja keskityn kaikkeen muuhun. Puhumiseen, sillä rakastan puhumista ja puhuminen rakkaasta aiheesta on tärkeää.

Kotimatkalla huomaan, että väsymys painaa. Parin sadan kilometrin kotimatkan aikana mietin, unia, etiäisiä ja enteitä. Siirrän ne mielestä, hokemalla mantraa ”joka uniinsa uskoo, se varjoaan pelkää”.

Haukotuttaa ja silmiä painaa niin, että keskikaistan tärinäraidat siirtävät metelin autoon. Ratin ja penkin välissä on maailman väsynein ihminen.

Aavistan, että kaikki ei ole kunnossa.

 

Koti- oven avattuani on vastassa kaaos ja ruusukaalin kuvottava haju leijailee ympäri taloa. Olisivat edes siivonneet tai tuulettaneet, ajattelen.

 

Illalla suihkun jälkeen se iskee.

 

Kipu.

 

Ja millä voimalla se iskee. Välillä tuntuu tulikuuma rauta polttamassa yläselkää ja levittämässä kipua, etten saa kunnolla edes henkeä.

 

Turvamies hieroo ja kävelee nukkumaan. Mutisee jotakin ja nukahtaa. Kuorsaa ja rouskuttaa hampaitaan. Rotta.

 

Nukahdan ja herään jo ennen puolta yötä. Kipu pahenee. Kipu on viiltävää ja tukehduttaa. On aina vain vaikeampaa hengittää ja kipulääke toisensa perään katoaa veden kanssa vatsaan. Sängyssä makaaminen on aivan mahdotonta. Lakana kietoutuu jalkojen ympärille. Hengitys salpautuu useamman kerran, ja olen tukehtua.

Siirryn lattialle. Siirryn sohvalle. Siirryn lattialle. Siirryn lattialle. Siirryn sohvalle. Siirryn lattialle.

Siirryn pihalle.

Noidankehä hamsterin juoksupyörässä, jatkuu ja jatkuu tunnista toiseen.

Poltan tupakkaa taukoamatta. Poltan. Poltan ja poltan. Ketjupolttajaksi, yhdessä yössä.

Saavutus se on sekin. Naurahdan ajatukselle miettiessäni sitä, mitä Turvamies sanoo tupakoinnista: ”mikä on fillaristin pahin vihollinen? Se on ketjupolttaja.” Turvamiehen nauru hyvinä päivinä on tuntunut turvalliselta ja rauhoittanut mieltä.

Oksennan pitkin pihaa. Liikaa lääkkeitä ja liikaa tupakkaa. Liikaa sitä helvetillistä kipua.

Hiki valuu pitkin päänahkaa ja kastelee yöpaidan. Kipu pahenee, salpaa jo hengitystä. Otan allergialääkkeitä ja kortisonia, ja ajattelen, että kyseessä on paha allerginen reaktio. Toivon, että olo helpottuisi.

 

Toiveeksi jäi.

Yön pimeys, vaihtui uuden aamun sarastukseen.

 

Viiden aikaan aamulla Iso- Huligaani ja Rinsessa tuijottavat vakavina.  Unesta kesken herätettyinä, tuijottavat. Turvamies on jo töissä, eikä tiedä mitä tapahtuu.

 

Aamulla hieman viiden jälkeen saapuu ambulanssi.

On torstai- aamu.

Minua pelottaa.

Mitä nyt tapahtuu?

Kukaan ei vielä tuolloin osannut aavistaa.

Siniset crocsit eivät tule kotiin moneen viikkoon.

 

Elämäntaparemontti tuotti tulosta?

 

Portista sisään

Sairaalaan päästessä pääni on pyörällä punaisen kolmion kipulääkkeistä. Tosin kipua nuokaan rohdot eivät poistaneet. Tutkimuksesta toiseen ja taas seuraavaan siirtyminen tuntui tuskalliselta, mutta mikään kello ei korvien välissä kertonut, että mikään olisi pielessä. Aavistus, mutta kellonsoittaja oli sammunut jo aikoja sitten. Unessako lie?

 

Puoli neljältä päivystykseen saapuu Turvamies ja Rinsessa. Samaan aikaan sängyn viereen tunkee sairaanhoitaja, lääkäri ja ambulanssin kuljettajat.

Mitä ihmettä, on ajatukseni, kunnes lääkäri avaa suunsa ja sanoo, ”lähetämme sinut Helsinkiin hematologiselle osastolle. Näyttää siltä, että veressäsi ei ole kaikki kohdillaan”.

Hoitajana on nainen, joka reilu kymmenen vuotta sitten oli opintojeni ohjaaja, silloin kun itse opiskelin sairaanhoitajaksi. Ilme hänen kasvoillaan on vakava. Vaarallisen vakava. Jotakin on pahasti pielessä. Hoitajat ovat vakavia vain silloin, kun tosi on kyseessä.

Nuori lääkäri kysyy, saako seurata hoitotietojani jatkohoidon osalta. Minua naurattaa. Mistä jatkosta mahdat puhua?

 

Kun siirryin sairaalavuoteesta ambulanssin kyytiin, ainoa asia joka jäi verkkokalvolle vilkkumaan, oli Rinsessan itkuiset kasvot ja Turvamiehen hätääntynyt katse.

Tahdon kotiin. Varaan ajan hierojalle, ja sitten elämä jatkuu entisellään.

 

Mutta ei se elämä jatku. Se loppui siihen hetkeen. Jotakin kuoli sillä hetkellä. Sininen lasipullo heitettiin lattialle. Sirpaleiksi. Potkaistiin palleaan. Lyötiin tainnuttava isku leukaan. Oli pysähdyksen aika.

 

Enneuni alkoi elämään.

Sillä hetkellä.

Uuteen elämään ja uuteen aikaan alkoi kuukausien matka, jossa erä- ja otteluvoitot jaettiin tasan elämän ja kuoleman välillä.

Helvettiin oli lyhyt matka.

 

Kysyikö kukaan olenko valmis?

Kotka oli laskeutunut.

 

Toisesta portista sisään ja suoraan suljetulle

 

Matkalla sairaalaan kiskon ambulanssin takaosassa seuranani istuvalta ensihoitajalta lähetteen kädestä, varsin kiukkuisena. ”Tiedoksi vaan sullekin, että oon itekkin sairaanhoitaja, joten kyllä ymmärrän, mitä siinä paperissa lukee. Joten anna vaan tänne niin lukasen minne ootte viemässä.”

 

Luen. Ymmärän.

Miksi ihmeessä kukaan ei sairaalassa sanonut, että epäilevät leukemiaa?

Ensimmäinen konsultaatio sairaaloiden ja lääkäreiden välillä tehtiin jo ennen puolta päivää, mutta miksi ihmeessä kukaan ei missään vaiheessa maininnut epäilyksiään?

Potilas pidetään rauhallisena panttaamalla tietoa, ajattelen.

 

Sairaalassa numero kaksi, minut työnnetään paareilla huoneeseen numero 6.

Hiltonin vintti.

Seitsemäs kerros.

Suojaeristetty osasto, jonne muut saavat tulla, mutta josta et saa poistua, jotta pysyt niinkin yksikertaisessa asiassa kiinni, kuin elämä.

Hotelli Hilton, jossa sattuu ja tapahtuu. Enimmäkseen sattuu. Sattuu niin, että järjenlähtö on monen monta kertaa lähellä. Kipua on vaikea pukea edes sanoiksi. Joku lääkäreistä sanoo, että ei satu. Silloin on paras asennoitua siihen, että kipu näyttää tähtitaivaan kirkkaimpia tähtiä ja salpaa lopunkin hengityksen.

Valehtelevat paskiaiset. Se mikä ei tapa ei ainakaan vahvista, se sattuu. Ja sattuu paljon.

Rikkoo ja raatelee.

Kipu lakkaa olemasta, kun menetät tajuntasi.

 

 

Mengele astuu huoneeseen

 

Perjantai-aamu. Vaaleanpunaisessa muumi-pyjamassa istun sängyllä ja ihmettelen miksi istun sairaalassa ja milloin pääsen kotiin.

Pohdin ja suunnittelen Rinsessan lakkiaisia ja maanantain lentoa Lontooseen. Teen suunnitelmaa siitä mitä leivon ja mitä tuliaisia tuon tullessani.

Odotan, että joku tulee huoneeseen ja sanoo, että kyseessä on pelkkä väärinkäsitys ja rouva voi hyvin lähteä kotiin.

 

Huoneeseen saapuu vihreään pukeutunut laboratorionhoitaja, sairaanhoitaja ja lääkäri.

Paljastuu, että näytteitä pitäisi saada.

Luuydinnäyte.

Luuydinnäyte ja tusina verinäytteitä. Kenen näytteet ja mistä?

 

Sänky hilataan lähemmäs kattoa ja perskannikkaani isketään puudutetta, jonka teho on keittosuolan luokkaa. Allergioiden vuoksi puuduteaine on, kuten nuoriso sanoisi, ”yrjön vihreetä- ja sairaan-nopeeta” . Toisin sanoen, tehoaa hetken, mutta vaikutus on veden luokkaa ja kipuaistimus on ja pysyy. Ei turruta, eikä poista ainuttakaan kipuun viittaavaa tunnetta. Järjen se poistaa ja lisää huudon volyymiä. Kipu istuu tautisen perseessä.

 

Jossakin vaiheessa olen purrut tyynystäkin palan pois.
Mengele jatkaa näytteenottoa.

Jos voisin ja järki kulkisi, juoksisin ovesta ulos tai kiskoisin työkalut pois kankustani ja tunkisin ne Mengelen hanuriin. Silloin en vielä tiennyt, että tässä oli vasta ensimmäinen niistä sadoista näytteistä, joita luistani kairattiin.

 

Kello tulee yksi iltapäivällä ja Mengele saapuu huoneeseeni uudelleen.

”Teillä on leukemia, AML. Vielä ei tiedetä riskiluokkaa, mutta hoidot alkavat huomenna.”

 

Tauti.

Euro Jackpot. Miljoonavoitto. Elämäni ensimmäinen ja viimeinen?

Taisi sitten alkaa lähtölaskenta. Se oli sitten siinä tämä elämä.

 

Adios amigos, ei muistella pahalla.

 

 

**********************************************************************

**********************************************************************

Kalenterissa seisoi töhryisellä käsialalla kirjoitettuna, viimeinen tuomio. Yksivuotisneuvola.

Se oli se kerta, kum Täti- Tohtori pelästytti ja kunnolla, soittamalla aamulla pian kahdeksan jälkeen. Olin vähällä tukehtua kahviin ja siihen puolen litran mustikka-annokseen, jota kilvan tungin suuhuni.

Se lääkäri, kuulosti huolestuneelta, vaikka sanoikin, että ei mitään hätää, vähän uusia verikokeita, kun eosinofiilit on korkealla. Tai oikeastaan hyvinkin korkealla.

Piti lähteä aiemmin liikkelle, tunkea Turvamies ja kylmälakku autoon. Kylmälaukku vain siksi, että kaupassakin pitää tänään käydä. Jääkaapissa on vain valo, ja perunamaassa kasvaa lehmänpaskalla kasvateut perunat, niiden kanssa on haettava jotakin muuta särvintä.

Hätäpäissäni ja kiireessä saa nopesti itsensä autoon, ja vaatteet päälleen, mutta sydämen sykkeitä se ei laske.

Siinä sitä mentiin vampyyrien valtakuntaa kohden, ja peläten Turvamiehen kykyä katsella maisemia ja ajaa autoa samalla kertaa.

HUI ajattelin kohonneista eosinofiileista, mutta samalla mietin, että millainenkohan allerginen reaktio on meneillään ja missä on paha tulehdus, kun kaikki tuntuu normaalille. Ei ahdista hengitystä, ei kierrä vatsassa normaalia enempää, eikä syyhytä kuin. Niinpä niin, syyhyttää ihan helvetisti jokaista mäkärän puremaa, hyttysen paukamaa ja sokko- ja nautapaarman puremaa. Näppylöiden määrä on muuttunut jo aikaa sitten tasaiseksi kutisevaksi turvotukseksi.

Syy eosinofiilien korkeaan tasoon löytyi aivan kotilääkärin omin voimin. En tosin sitä osannut ja tajunnut lääkärille selostaa, kiire kun oli.

Siinähän nyt näkisi, kuinka hönninkäisen liha on maistunut hyvälle kaikkien verenimijöiden mielestä.

Vuosikontrolli, jota jokainen hönninkäinen odottaa tyvikohotettuna ja sydän syrjällään.Toivoo terveen papereita ja odottaa parasta, pelkää pahinta. Täriseville ja hikoileville käsille on aivan mahdottoman vaikea löytää paikkaa. Jos ne tunkee takapuolen alle, ne punoittavat ja puutuvat, ja samalla ne tulkitaan vakavaksi käänteishyljinnäksi ja olet jo pian hississä matkalla Hiltonin vinttiä, saamaan hurjia määriä kortisonia. Jos ne kädet ovat puutuneet lääkkeet ovat taatusti aiheuttaneet pysyvän neuropatian ja olet tuotapikaa hermoratatutkimuksissa. Parempi heilutella koko hylkeenmittaista kroppaa pitkin käytävää ja istua varoiksi korkeimmalla penkillä koipia heiluttamassa.

On se kamalaa, kun pelottaa ja jännittää.

 

Kaikki lähes kunnossa sanoo tohtori. Jäännöstautiin, niihin mikroskooppisen pieniin kipeisiin soluihin on annettu koko kevät sykleinä solunsalpaajia ja talidomia jäännöstaudin taltuttamiseksi. Kamalaa myrkkyä: suolet ovat olleet joko tukossa, tai sitten on vatsa ollut turpeampi kuin viimeisllään raskaana ollessa. Jumalatonta väsymystä iltaisin ja sen V- käyrän mittaa ei ole enää aikoihin voinut mitata.

Sairaslomaa kun kysyin, sain katseen joka oli varsin epäuskoinen. Mihin tarvitset sitä? kysyttiin.

"Enpä tiedä, mutta eikö tässä kohtaa pitäsi olla sairaslomalla, tai ainakin tuntea itsensä sairasloman tarpeessa olevaksi"

 

Tohtori sanoo, että on kovin tavallista, yleistä, että joillakin hönninkäisillä jäännöstauti vilkkuu ensimmäisen elinvuoden jälkeen siirrosta. Ei siis ihan punaisella, vaan keltaisilla valoilla. Remissio, mutta ei remissio. Tauti mikä tauti ja kuolema kuittaa univelat?

Itselläni tuo vilkkuminen on syy ja seuraus kahteen vuoteen kolmesti tiputelluista KodinPutkimiehistä ja siitä, että luuydin toipuu hitaasti, mitä useamman kerran sitä KodinPutkimiestä on tiputeltu ja kuinka tiuhaan tahtiin. Kantasolusiirron jälkeen itse siirrosta luuytimen toipumiseen menee vuosi ja toisinaan hyvinkin pitkä aika.

Turvamies totesi, että hitaasti hyvä tulee, ja noilla myrkyillä on suolistoloistenkin elämä jo aikaa sitten päättynyt. Positiivista ainakin se, että kihomadoista ei ole ollut haittaa, totesin monesti itku kurkussa.

 

Viime maanantaina taas tuon napapiikki ja talidomisyklin jälkeen oli aika kairaukseen. Nalle- Karhu näytteenotossa tiesi lähes ihmismäistä kairausta. On meinaan oikeasti väliä sillä, kuka ja miten näyte rintalastasta tai persuksista imaistaan. On tyypiltään hyviä ja sitten muka hyviä ottajia. Hyvät ottajat pitävät näytteenottoneulan paikoillaan ja toimivat ripein ja varmoin ottein niin, että kymmenellä hitaalla sisään ja uloshengityksellä selviää kivusta. Sitten nämä muka hyvät ottajat ovat niitä, joiden kädet lepattavat ja väpättävät, hengitys on kuin läähättävän koiran ja neula huojuu sinne tänne ja tuonne, lähettäen luukalvoa pitkin kipua, jota säestää hikoilu ja kiroilu lähinnä potilaan suusta. Marionetti makaa pöydällä ja sätkii.

Maanantaina näytteet saatiin ilman suurempia sätkymisiä otetuksi ja tulokset tulivat tänään.

 

2 vuotta 3 kuukautta ja ensimmäisen kerran näiden päivien, viikkojen ja kuukausien jälkeen näytteet ovat puhtaat jokaista solua myöten. Nyt. Jäännöstauti on hävinnyt.

Ehkä olen terve nyt, huomisesta en voi mennä takuuseen ja tulevaisuutemme on aina tuntematon.