Kesäkuu jo, ja unohtanut tyystin sen, että toukokuun puolen välin blogiteksti on jäänyt hengailemaan omaa elämäänsä koneelle. Suoranainen dementia iskenyt tässä keväthuumassa ja haravan hinaamisessa ympäri pihaa. En kyllä kovin paljoa ole oikeastikaan noita pihahommia tehnyt, sillä hönninkäisen elämässähän ei ensimmäisen vuoden aikana saisi heilutella sen enempää haravaa, sahroja kuin kuokkakaan. Mullan syöminen on ehdottomasti kielletty. Se voi viedä hengen. Jos ette vielä tienneet niin Hönninkäiset ovat erikoistuneet multiin ja he tietävät, että se on vaarallista aina.
Mutta tämä hönninkäinen on raahannut ja hilannut sitä haravaa ees sun taas, sinne tänne huitoen, koskettelematta maata sen enempää. Olen kuitenkin useasti todennut, että vaikka sitä haravaa tai kuokkaa en ole kovinkaan saanut maahan koskettaa, se on toiminut hyvänä psyykkausvälineenä, osoittimena ja jumppakeppinä. Ainakin olen näyttänyt siltä, että työn touhussa olen. Kiireinen puutarhuri. Niin hyvä puutarhuri, että olen intoutunut kukka- ja puutarhaliikkeissä niin, että Turvamies jo kysyi, että onko meillä jo ruokanakin kukkia. Porttikiellon asetti.
Turvamiehen perässä suuta aukoen ja motkottaen harava on kulkenut mukana ja toiminut osoittimena, että tuo ja tuo kukka pitäisi siirtää tuonne ja tämä tänne. Harava on toiminut punaisen ruoskan tavoin: kahden vuoden pihatyöt on tehtävä, jos ei tänään niin sitten viimeistään huomenna.
Miten niin hätähousu hönninkäinen?.
Hätähousuiluun on varmasti ollut hyvä syynsä. Syytä on ollut vaikea ajatella, koska se ei todellakaan ole kovin kaunis, ja paremmin sen on saanut työnnettyä mielestä nojaamalla haravaan ja heiluttelemalla sitä ilmassa punaisen ruoskan lailla.
Toukokuun puolivälissä tuli täyteen tasan kaksi vuotta siitä, kun atomipommi tipahti keskelle kiireistä työviikkoa. Pommi todellakin, joka räjähtäessään ja säteillessään lisää leukemiaan sairastumista. Ainakin riskiä. Se riski sitten muuntui leukemiaksi.
Kaksivuotissynttärit.
Turvamiehelle sitä tuossa kyseisenä viikonvaihteena selostin, kysymällä silmät sirrillään, voisinko saada kaksivuotissynttärilahjan. Pitkän ja hämmentyneen katseen luova Turvamies on kyllä hauska näky. Tovin pää kallellaan tuijotellen kysyy sitten: "ja rouva tarkoittaa nyt mitä syntymäpäivää? Ethän ole edes vuotta täyttänyt, tänään tulee vasta kymmenen kuukautta siirrosta täyteen, eli oleppa hyvä ja kerro mikä nyt on juhlan nimi".
*******
Viimeiseen kahteen vuoteen, kahteen viikkoon ja kahteen päivään on mahtunut paljon. Paljon hyvää, ja paljon sitä todellista paskaakin. Puntit on aika tasan, vaikkakaan en ole varma johtuuko se siitä, että leikkuri on ollut huonosti teroitettu.
Monen monta kohtaamista hönninkäisten maailmassa, monen monta lääkäriä, joista kamalimmat on Rosvo- Ruudolf ja Haukka-Korppikotka, ja ne ihanimmat El Doktori ja The Doktori.
Hyviä uutisia ja huonoja uutisia. Valoja, joissa palaa vanhat keltaiset. Onneksi olen sentään ollut liikkeellä Nissanilla, enkä bemarilla, sillä silloin valot olisivat taatusti jo palaneet punaisella.
Mustelmia jenkkakahvoissa, turvonneita koipia. Bikinikuntoon on ihan julmetusti matkaa, vaikka kesä onkin jo täällä.
Ja tietysti ihana ystävä kortisoni.
Nauru.
*****************
Viime sunnuntaina istuimme kahvipöydässä koko perheen ja muutamien sukulaisten kanssa ja juttu kääntyi kuten tavallista tähän SyöpäPerkeleeseen, miten olen jaksellut ja etten nyt vaan rasita itseäni liikaa juoksemalla helteessä tai touhottamalla muuten kaikkea maan ja sen sinisen taivaan välillä.Siinä tovi sitten taivasteltiin ja puhuttiin siitä, kuinka ihmisen pää voi muuntaa nopeasti muotoaan. Välillä pää on ollut Barbababan ja välillä kokoluokkaa ämpäri, ja sitten omituisesti eteenpäin työntyvä ja litistetty. Mankeloitu pää.
Kortisoni pitkäjaksoisesti syötynä, suurilla annoksilla aiheuttaa myös kuukasvoisuutta. Kauniin pyöreät posket ja pää kuin kuu. Jotta nyt kuitenkin olisin taas kerran ollut erilainen nuori hönninkäinen päätin, että kuukasvoisuus ei ole muodissa ja kasvatin poskia suoraan eteenpäin niin, että iltapäivisin silmälasien pitäminen päässä vaati enemmän simpanssimaista akrobatiaa kuin yksikään muu elämäni aikana tekemäni taiturointi. Kuukasvoisuus muuttui litistyneeksi ja littaantuneeksi kuukakasvoisuudeksi.
Kun aikamme olimme sitä kortisonipäätäni ja litistettyä versiota hihitelleet jo hohotelleet kaksin kerroin, totesi Turvamies, joka lähes aina on hillitty ja rauhallinen seurassa että "tivoliin olisin tuon voinut viedä, niin hurjalle se näytti.
Kaksi vuotta on pitkä aika. Monen monta sekuntia, minuuttia ja tuntia. Päiviä ja viikkoja.
Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu.
Elämä on todellakin arvoitus.
Carpe diem, on joku viisas sanonut.
Elä nyt, sanon minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti