Elämän kevät

Hönninkäisen maailma on ollut muutoksen kourissa jo useamman viikon, eikä keskellä muutosta ole niin hirvittävästi saanut tuotettua edes kirjallista materiaalia, töissäkin kun kuitenkin olen kulkenut. Monesti sanonut, että jos olisin vielä kalju, päästäni löytyisi vauhtiraidat, sillä sen verran vauhdikasta on meno ollut. Tämänhetkisen muutoksen nimi on Rinsessan muutto Viljon kanssa oman katon alle. Peräkammarin Pirkko ja Kotivävy muuttivat ja Leelian- lepokoti tyhjeni kertaheitolla.
Kivaahan se tietysti on ollut, että nuoriso vihdoin ja viimein pääsi muuttamaan oman kattonsa alle.
Lievää haikeuttahan se on tietysti aiheuttanut. Ongelmiakin varsinkin siltä osin, että soppaa tulee edelleen keitettyä komppanialle ja metelin määrä on kummasti laskenut alle melutason.
Vaikka johan tuo Rinsessa puolentoista vuorokauden Leelian- lepokodista poismuuttamisen jälkeen soitti ja kysyi saisiko muuttaa takasin kotiin. Huokasin syvään ja totesin, että muuten ihan kiva, mutta rekka tarvitaan siirtämään se muutettu romumäärä takaisin kotiin, joten jos ei nyt ihan vielä.
Onhan tässä totuttelua huopatossutehtaaseen vaikkakin meidän kaksi nelijalkaista karvapersusta ovat kyllä tehokkaasti ottaneet haltuunsa kaiken Leelian- lepokodissa irrallaan ja vapaana leijuvan huomion ja rakkauden. Niin tehokkaasti, että varmaankin hyvin pian ne jopa oppivat puhumaan, kun niille aamusta iltaan tuotan solkenaan koirakielistä lässytystä.

Jossakin vaiheessa tuossa vuodenvaihteen tietämillä kirjoittelin villistä ja vallattomasta koiruudesta, joka intoa puhkuvana puraisi Isänsä persuuksiin kunnon ventin, sellaisen joka vuosi ja valutti verta ympäri torppaa. Se oli se sama kerta kun Kakara oli kuvitellut kaikkien kodintekstiilien ja huonekalujen olevan vessapaperia, joihin saattoi pyyhkiä ripulisen takapuolensa. Pesulassa tykättiin kovin siitä pesetettävien mattojen määrästä.
Nyt kevään korvalla sinne Isän persuuksiin sitten ilmaantui jokin omituinen pahkura, siihen samaan kohtaan minne Kakara oli talvella ventin naskaleillaan järsinyt. Ei mitään vaarallista, kuten aluksi luultiin, mutta harmillinen vaiva, jonka tutkiminen peräpäästä aiheuttaa yhtä paljon vaivaantuneita katseita kuin se, että itse pyllistelet lääkärin edessä ja esittelet peräpukamia. Noloa se on näemmä koirallakin. Ainakin katseet olivat luokkaa "onko ihan pakko, jos ei taho?"
Viime viikolla se pahkura sitten avattiin ja poistettiin, jonka jälkeen meidän torpassa on kulkenut tötteröpäinen perskarvaton Isä, jota Kakara on kovasti yrittänyt hoivailla.
Ollaan Turvamiehen kanssa tehty kovasti hommia, ettei Kakara ja Isä onnistu toisiaan telomaan muovitötteröllä, eikä Kakara pääse nuoleskelemaan persuksissa tiukasti istuvia ompeleita, kun se niin kovin haluaa toimia Apupoika- Anteron roolissa.
Viime viikolla Turvamies oli sitten heti töistä tullessaan ottanut sisätiloissa päivän hillotun Isän talutushihnaan ja lähtenyt kävelylenkille. Kuplaottainen koira oli onnesta soikeana kulkenut taluttimessa ilman, että tötterö aiheutti sillä kertaa enempiä nolostumisen tai häpeän tunteita. Koiratkin häpeävät ulkonäköään, se on nyt todistettavasti huomattu. Tielle lähdetään vasta pitkällisen pohdinnan jälkeen ja mieluummin vasta sitten, kun naapurin tikkukoipinen peppipitkätossu-koira on käynyt lenkkinsä.
Kaikessa rauhassa parivaljakko sitten oli kiertänyt läheiseen metsikköön, kunnes sitten jostakin aivan vierestä oli kuulunut tuttu huohotus. Ja se huohotus on liiankin tuttu silloin, kun jollakin on hengenlähtö käsillä ja joutuu unohdetuksi yksin liian kauaksi aikaa.
Kakara!
Miten ihmeessä Kakara- koira voi päästä tarhasta pois? Hyvin helposti, joko avatun tarhanoven kautta tai sitten. Tosin kukaan ei edes tarhan oveen ollut koskenut.
Se "sitten" selvisi sitten illalla, iltalenkin aikana. Turvamies lähtee kusetuslenkille ja minä jään kotiin.
Meteli tarhassa nousee jo korvia pakottavaksi ulvonnaksi, joka muistuttaa jo palosireeniä. Hengenlähtö on käsillä. Vähintään hukkumakuolo odottaa siinä kaatosateessa.
Sitten alkaa tapahtua. Kakara nousee takajaloilleen, ottaa hampailla tukevan otteen verkkoaidasta ja siirtelee tassuja yhä ylemmäs kohtisuoraa verkkoaitaa vasten. Simpanssin tai vähintäänkin gorillan lailla kiipeävä valkomusta koira on mykistävä näky. Se heittää etukoipensa laidan yli ja kuin taitovoimistelija heittää myös takapuolensa yli laidan, mätkähtäen maahan sulavasti neljälle koivelle, puistelee ja kirittää itsensä Isänsä perään, onnellisen koiran hymy päällä.
Täydellinen kymmenen pisteen urheilusuoritus.
Siihen ei edes tämä hönninkäinen kykene.

Kevät on siis edennyt jo pitkälle ja pään sisäinen kiire puskee hönninkäistä pihalle ja pihatöihin, jotka ensimmäisen ikävuoden aikana kuuluisi jättää heille, joilla immuniteetti on normaali ja rokotukset voimassa. Jostakin kumman syystä kuitenkin löydän itseni seisomasta harava kainalossa ja ihmettelemässä Kakaran luonnontieteellisiä kaivauksia kukkapenkeissä ja ruusupuskissa. Ruusupuskissa, joista jokainen oksa on kaluttu kymmensenttiseksi pätkäksi ja juuret kaivettu taivasta kohden.
Apupoika- Antero.

Mutta nyt, on siirrettävä hönninkäisen nenä pihalle. Aurinko paistaa ja auto pitää tyhjentää taimista, jotka vahingossa tarttuivat takinhelmaan puutarhaliikkeestä hakiessani kunnon kottikärryt lehmänpaskan, sepelin ja mullan levittämiseen. Taimet on hyvä saada siroteltua ympäri pihaa, sillä myös sisätilat on vuorattu taimilla, joita nyt hellin ja hoivaan. Turvamies haluaisi, että keittiöpöydän ylitse voisi käydä keskustelun ilman, että tarvitsee viidakkoveistä nähdäkseen toisen.
Meillä on kahden vuoden ajalta puutarhatyöt tekemättä, joten puuhaa riittää. Ideoitakin puskee jokaisesta aivosolusta ulos aivan solkenaan.
Mutta minulle, vajaan vuoden ikäiselle hönninkäiselle tämä on #elämänkevät
Nauttikaa elämästänne.
Se on liian lyhyt murehdittavaksi mennyttä tai tulevaa.
Elämänkevät on kaikkien käsillä.