Rinsessa oli jo useaan otteeseen sanonut, että Miss Piggynä esiintyvän äidin hiukset muistuttavat jo demenitaosaston mummojen hiuksia väreineen ja kiharoineen. Tähän lookiin lisättynä pyöreät, suorastaan turpeat kortisonin kasvattamat posket saivat silmälasitkin valumaan silmiltä nenälle, jossa ne sojottivat aina vinossa.
Kortisoni ja käänteishyljintälääkkeet ovat kasvattaneet kasvotkin ja pään (jälleen kerran) sellaisiksi karvoineen ja pöhötyksineen, että piponkin tunkeminen päähän on ollut toisinaan mahdotonta.
Kun sitten viimein Rinsessa oli kertonut kauneusihanteiden kulkeneen jo aikaa sitten ohitseni, viimein uskaltauduin kampaajan saksien alle. Onneksi kikkuroitteni leikkaajalla on hyvä huumorintaju ja ymmärtää hyvin hönninkäisen ulkonäköpaineet. Miss Piggy ei ole turhamainen, se joka peilistä tuijottaa on turhamainen Tyyli- Lyyli.
Ensin siis leikattiin karvat päästä. Jäykät mummokikkurat, joita ei tarvinnut edes papiljotein rullata. Rullalla oli ja pysyi. Tiukkaa tavaraa ja piikikästä.
Seuraavana lähtivät säärikarvat, jotka Turvamiehen mielestä muistuttivat jo puolalaisen amatöörikuulantyöntäjän tai painijan karvoitusta. Rinsessan ja Turvamiehen mielestä, ne eivät enää edes hulmutessaan näyttäneet edes lämmittäviltä säärystimiltä. Kuuleman mukaan, edes kahden lapinkoiran karvaisissa jaloissa, ei niin kamalaa karvoitusta ole koskaan ollut havaittavissa.
Seuraavana lähti herra 47:n rintakarvat. Mustat ja pitkät kuten hevosen häntäjouhet. Ne saksin itse, siinä vaiheessa kun ne kömpivät paidan lävitse. En tosin kesken työmaapalaverin, vaan välittömästi töistä kotiin tultuani etsin käsiin sakset ja leikkelin ne viisi villiintynyttä rintakarvaa. Onneksi sinä päivänä en ollut aamusta pukenut päälleni paitapuseroa.
Seuraavaksi tulikin ongelma. Parta ja amisviikset, jotka jo aamuisin häiritsivät huulipunan levittämistä. Huulipunaa oli muuallakin kuin huulissa. Sitä löytyi hampaista ja sitä löytyi sieraimista. Nyt ymmärrän miksi viiksekkäät miehet eivät punaa huuliaan.
Ja viimeisenä Bresneviläiset kulmakarvat.
Tummat ja lähes yhteenkasvaneet. Lippa silmien yläpuolella.
Jokainen karva näistä tiukkaa siimaluokkaa.
Oli varattava aika kosmetologille.
Siinä kosmetologin lavitsalla, lähes yhtä kirkkaassa keinovalossa kuin sairaalassa maatessani, muistui mieleen kaikki ikävät kokemukset Mengelen näytteenotoissa. Kaikki sattui ja loppupeleissä jokainen huoneessa Mengelen näytteenoton jälkeen oli yhtä hikistä ja pahanhajuista sakkia, kuin kaikki ne jotka +30 asteen helteellä juoksevat maratonia pilkkihaalareissaan.
Nyt kuitenkin makasin kosmetologin lavitsalla, joka levitti vahaa kauttaaltaan kaikkien naamavillojen päälle, ja sitten poisti vahaa ja levitti ja poisti, kunnes totesi sitten, että kyllä olen nähnyt ihokarvoja, mutta näin vahvoja saa harvan ihmisen naamasta nyppiä pois.
Nyppiä? Sitä se kyllä oli. Nyppimistä.
Hetken nauratti ja tokaisin, että jäykkien hiusten juuret tunkee tyhjän pään lävitse toiselle puolelle kalloa.
Sitten näin itseni peilistä: Tulipunainen ilmestys!
Hillitysti maksoin ja pidättelin naurua.
Kampesin itseni autoon.
Kaivoin puhelimen ja soitin sisrarelleni.
"Bresnev on hävinnyt. Karvat on poistettu. Peilistä katsoo Angry Birds. Se punainen Angry Birds", eikä naurusta meinannut tulla loppua.
Olin kaunistunut ja samalla kauhistunut.
Kauhistunut oli Risessakin. Jostakin kumman syystä hoki vain "ängribööd, ängribööd" ja nauroi keskellä lattiaa kaksin kerroin.
Parisen viikkoa sitten Rinsessa oli bongannut erään pienen paikkakunnan veispuuk-sivustolta jutun, jossa etsittiin henkilöitä opinnäytetyöhön. Rinsessa linkitti jutun ja kun sitten ihmettelin miksi ihmeessä minulle sen laitoit, vastaus annettiin vakavalla naamalla.
"Niin sopisit siihen juttuun, ja oisit hyvä siinä".
Yllytyshulluna sitten naputtelin viestin.
Heippa! Tyttäreni vinkkasi.,että olet etsimässä henkilöitä projektiisi . Hänen mielestään olisin juuri sopiva tähän juttuun kun todellakin elämä teki U-käännöksen vauhdilla, samalla heittäen kylmää vettä saavillisen kerralla niskaan.
Hieman emmin ajatusta mutta toisaalta voisi olla ihan kiva juttu.
Se päivä joka muutti koko elämän vuorokaudessa tapahtui puolitoista vuotta sitten. Täysin terve ihminen, hyvässä kunnossa ja elämä lähes kuosissa törmäsi betoniseinään vajaassa vuorokaudessa, sillä sairastuin erittäin aggressiivisesti käyttäytyvään ja nopeasti tappavaan leukemiaan.
Kuvittelin etten ikinä joutuisi noin kamalaa tilannetta tai elämänvaihetta elämään, mutta kun sitä kristallipalloa ei ole annettu. Elämä siis muuttui hetkessä. Olen kirjoittanut viime syksystä lähtien blogia jossa kerron tuosta kerta laakista muuttuneesta elämästä kirsitenhunen.blogspot Nyt kirjoitan tuosta ajasta kirjaa ja samalla kerron siitä miten yksi päivä muutti koko loppuelämäni askelmerkit. -Kirsi
Viime lauantaina sitten olin lähdössä liikkeelle into- pinkeenä. Jo aamulla istuessamme koko pesue aamupalalla Turvamies ja Iso- Huligaani tuijottavat keskenään toisiaan ja ihmettelevät touhotustani.
Oli lupautunut kasvoiksi valokuvanäyttelyyn, jossa jokaisen kuvan takana on päivä, joka muutti kaiken. Selostin suu vaahdossa, tukka pystyssä ja innoissani tulevaa kuvausta.
Rautalagasta sitä kahdelle miehenköriläälle kun selostin, totesi Iso- Huligaani "ai se on sellanen huippumalli haussa juttu. Huippumalli." Siitäkään naurusta ei loppua meinannut tulla.
Aamuihmisiä kun meidän talossa on ainoastaan Rinsessa ja minä, Turvamies istui hiljaa ja lähestulkoon kuuli kuinka tulukset korvien välissä löi vain pientä kipinää. Sytytys oli unista.
"Missi vai? No onkos tossa nyt mitään järkeä" totesi Turvamies.
"Tottahan siinä on. Äiti kuule menee sellasen mieskuvaajan luo, joka tykkää tollasista pikkusen rehevemmistä mammukoista. Sitten sen kuva löytyy jostain iltapäivälehestä." nauruaan pidättelevä Rinsessa tuumaa ja toteaa loppuun "höpsistä iskä, se on opinnäytetyö jossa äiti antaa kasvonsa ja tarinansa tapahtumasta, joka muutti kaikki askelmerkit. Aika rohkee äiti. Äitin elämän muutti syöpä."
Toukokuussa tuo näyttely sitten avataan.
Huippumalli on kuvattu.
Miss Piggy on elementissään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti